Aatu tuli jo siihen luuloon, ettei hän sittenkään saanut Anna Liisaa, vaikka oli niin uskonut. Kun myöntymys nyt viimeinkin tuli, oli se vähän käsittämätöntä Aatulle, ja hän tahtoi että asia päätettäisiin kiireellä. Malinen sanoi sallivansa, vaikka menisi vielä kiireemmin, ja silloin alkoikin asiat joutua. Kuulutuksen ja häiden väliä ei ollut päälle kuukauden. Tällainen kiire ei ole talonpoikaisten kesken tavallista, ja jos niin tapahtui, alettiin asialle hakea muita syitä. Kylän ämmät, joille oli tehty ilmeinen vääryys lyhentämällä kielen pieksuaikaa näin lyhyeksi, koettivat nyt korvata sitä ja tekivät varmoja päätöksiä, että Anna Liisan täytyi pukkautua miehelään näin kiireesti. Kummako se, kun on jo ennenkin! Mutta tällä kertaa ämmät erehtyivät.
Aatu piti häät rikasten tavalla ja vieraat osoittivat ystävällisyyttään kokoontumalla kaikilta kutsuntahaaroilta. Malinen ei kotonaan laittanut lähtiäisiä sanottavasti. Hän epäili, että jos sinne vieraita kutsuisi, muistuisi niiden mieleen yhtä ja toista Anna Liisasta. Arkana hän täälläkin vävynsä kotona katseli vierasten kasvoja pitojen alkupuolella, mutta vakaantui vähitellen siinä ajatuksessa, ettei ne sitä muistele. Paino hänen mieleltään keveni, niin että saattoi toisten isäntäin kanssa maistella ja rupatellakin. Mielihyvällä hän katseli, kun vieraat juhlallisesti nostivat hänen tyttärensä emännäksi. Ei mitään erotusta siitä kunniasta, mikä tavallisesti muillekin annetaan. Vieläpä koetti kylän kauppamies pitää puhettakin, aivan kuin ylhäisten häissä, mutta pahaksi onneksi rupesi siihen puuhaan niin kovin myöhään, että kieli ja sääret olivat ennättäneet pehmitä liiaksi. Puoli kymmentä kertaa hän lykkäsi kieleltään »arvoisat» sanan päätä ulos, mutta se palautui aina puolitiestä takaisin. Puheenpito loppui siihen ja puhuja painui penkille.
Häiden vietto oli Anna Liisan mieltä paljon virkistänyt. Niiden loputtua seurasi tavalliset taloustyöt, joissa alkavalle on paljon ajattelemista. Kotona sai olla äidin varassa, nyt pitäisi antaa neuvoja toisillekin. Monesti meni »käsi päähän», kuten sanotaan, kun puuttui vielä niin paljon talossa tarvittavia kapineita. Milloin huusivat joukot mitäkin puutetta. Ei ollut ammetta, missä vettä säilyttää lehmille, ei ämpäriä, millä veisi eteen. Jos oli liinoja, ei ollut millä niitä puhdisti, jos oli lihoja, niin ei ollut mihin niitä suolasi. Jos tarvitsi luoda lantaa tai heiniä, niin ei ollut työaseita kuin suku kutakin ja nekin varsia vailla. Aatu itse ei voinut auttaa pienimmästäkään puutteesta. Hän, lyhyesti sanoen, oli niin jälellä tekotaidossa, ettei osannut kuin hätänäpin puun poikki leikata ja huonosti halkaista. Se ominaisuus hänellä kumminkin oli, että saatuaan jonkun puutteen päähänsä teetti muilla, eikä tahtonut osata helpottaakaan. Jos haettiin mies tekemään ämpäriä ja loukkuja, niin niitä piti tehdä niin suunnattomasti, kuin jos koko talo olisi ollut täytettävä ämpäreillä ja loukuilla. Sama oli rautakalujen laita, ja niistä ei tahtonut työ loppua, kun niitä ei täysijärkiset ruvenneet liikuttelemaan pienentämättä. Jos Anna Liisa tai tekijät panivat vastaan tätä teettötapaa, sanoi siihen Aatu, että antaa vaan tulla kestäviä ja niin etteivät lopu huomenna. Tällä tavalla tuli olemaan alituiset »mestarit», joille meni palkoiksi paljon rahaa, mutta aina sitä oli.
Aika-ajoin kävi Malinen vävynsä kotona kylässä ja tarkasteli työaloja, mitä täällä puuhataan. Harvoin hän pääsi tyytymättömälle mielelle, sillä vävypojan rysäyttelemällä teettämät työt näyttivät edistyksen askeleilta. Aatulla näet oli kaikilla aloilla samat ohjelmat. Peltoa kun rupesi teettämään, niin sitä tuli tynnörien aloja, olkoonpa makua panna jos tahansa. Ojat olivat siihen aikaan muillekin tuntemattomia.
Malinen jo mielessään kehasteli, ettei hänen tyttärensä ole joutunut niinkään huonoon naimiseen, kuin ovat mahtaneet luulla joutuvan tuon rikoksen takia. Talo näkyy rupeavan kohenemaan ja autetaan miestä, jos näyttää tarvitsevan; on tuskan vara. Sen saavat nähdä, että hänen tyttärensä seisoo vielä samalla rapulla, jolla muutkin kunnialliset ihmiset.
—Teetähän työtä ja pidä talo hyvässä kunnossa, niin ehkäpä tässä mennään, sanoi hän jo kerran Aatulle hyvällä tuulella ollessa.
Hän oli innoissaan, kuin purjehtija, joka on aluksensa saanut erilleen rantakivien suututtavista solista ja nyt purjeita levitellen antaa käskyjä toverilleen, että anna mennä, niin jäävät kaiketi vastukset jälelle.
Malisen kehoitettava ymmärsi kehoituksen omalla tavallaan ja levitti purjeensa joka kulmalle, huolimatta siitä, että tätä tapaa sanotaankin vaaralliseksi. Hän otti velkaa jokaiselta rahamieheltä.
—Antaa tämän asian olla huutelematta, selitti hän jokaiselle erikseen. Siitä mahtaisi vaan appiukko ruveta luulemaan liikoja, eikä näitä niin paljoa ole, niin että kyllä ne tukkeutuvat, jos ei nyt aivan niin heti sattuisi, mutta kumminkin.
Jokainen arvasi, missä tämä velan tukon toivo oli, ja kun tiesivät, ettei sieltä aivan tyhjää tarvitse toivoakaan, seurasivat Aatun neuvoa ja olivat saaliistaan hiljaa. Vieraatmiehet ne olivat pahempiakin puhumaan, mutta Aatupa opetteli itse kirjoittaa töröstelemään nimensä ja laittoi nimimerkkipainimen, jolla vahvisti asian todellisuuden, ja silloinpa ei vierastenmiesten ilmoittelemisesta ollut pelkoa. Tämän hän huomasi varsin soveliaaksi tavaksi tuossakin, kun tuli vuosien päästä antaa pienempiä kirjoja koroista. Se oli niin helppo ja sukkela keino. Sai huoletta käyttää talon tulot muihin tarpeisiin. Kerkiäähän ne velat maksaa sitten, kun appiukko kuolee.