—En, enkä huoli, jos ilmankin olisivat.
—Mitä ne ovat tehneet, kummasteli emäntä.
—Ei mitään, tokaisi Malinen, vaan se on semmoista, että minä en rupea pitämään talossani tuommoisia suupaltteja räättelöitä. Menkööt sinne, jossa ovat kaikki samanlaisia.
Emäntä ajatteli tuota asiaa.
—Hyy, hymähti hän. Sinä niin vähistä työlästyt. Silläkö ne tulevat paremmiksi, jos ne aina laitetaan niihin kehnoihin paikkoin takaisin. Tuokin pienempi, isätön raukka, kerjuun päällä ollut melkein näihin asti, mistä se on vielä oikeita puheita oppinut.
—Jottako minä sitten rupean maailman hylkyjen isättömiä lapsia koulitsemaan, en! kivahteli Malinen.
—Ihmisiähän ne ovat nekin ja jossain kai niiden täytyy olla, puolusti emäntä. Meillä ei ole kasvavia lapsiakaan, joita heidän puheensa pahentaisi. Minä soisin, että annettaisiin olla vielä, ja neuvotaan, mikä osataan.
—Siitä ei tule mitään, väitti Malinen lujasti. Minä en salli kuulla sellaisia talossani ja sillä väellään koiristakin tekee ihmisiä, kuin ruojain perillisistä.
Tikun taittumaan muutti Malinen äänensä käskevän vakavaksi ja sanoi:
—Anna Liisa, kirjoita vaan ne setelit.