—Ei sillä elämällä enää tee mitään, valitti Anna Liisa vesissä silmin. Aatu on heittänyt työn toimet aivan leväperään ja on ruvennut kauppailemaan kaikkia talon tavaroita, kun vaan sattuu ostajia.
—No siinä se on kerran maailmassa ihmisen hedelmä. Vie, vie sinä…
Malinen ruopi päätään ja noitui.
—Taitaahan ne velatkin sitä ahdistella, jos tuo sen tautta, sanoi Anna
Liisa.
—Vaikka kolmasti, niin onko tuo sitten maksamista.
—Eihän se ole, vaan myönyt se on ja yhä myöpi, vaikka minä olen kieltänyt, valitti Anna Liisa.—Eikä vielä sillä hyvä, vaan se taitaa sitäkin maata kaupitella, ja mihinkä tässä sitten joudutaan!
Hän alkoi itkeä.
—Vai jo sillä vietävällä on sellaisiakin aikeita. Siinä taitaisi talo mennä hinnasta. Ja eipähän sen pää kieltäne tekemästä sitäkin. Eikö pitäne minun ottaa kiinni siitä hallituksesta.
—Siinä toivossahan minä tulin isän puheille, että rupeisitte pitämään yhtä tai toista neuvoa.
—Pitänee tuohon ryhtyä, vaan kyllä siinä neuvonsa tarkkaan tarvitsee, mahtaa niitä velkoja olla siksi paljon. Onko se sinulle sanonut, minkä verran niitä yleensä on?
—Ei tuo ole määrää sanonut muuta, kuin että pienempänä ne ovat kuin silloin ostaessa.