—Ei puhuta mitään maksuista, kielsi eno.—Tämä ei tule velaksi, maksu on jo täällä valmiina.
—Ei suinkaan, sanoi Anna Liisa.
—No niin se on. Lienethän kuullut, että isäni teki kuolemansa edellä omaisuudestaan testamentin, jossa luovutti kaikki minulle, paitsi muutamia satoja tyttärille. Äidillesikin oli vain kaksi sataa markkaa. Se ei ollut iso perintö, ja isäsi olisi tahtonut minua maksamaan lisää, vaan en suostunut, kun se oli isän antama määrä. Siitä se isäsi suuttui ja heitti senkin minulle eikä ole siitä lähtien käynyt. Eikö liene vielä nytkin vihoin, vaan antaa olla. Sillä lailla se on maksu valmiina, ja nyt aluksi koetan korvata sillä, että huojennan huoliasi pojan kasvatuksessa.
—Ei se tunnu olevan mikään velka, enkä minä ole tätä niin tarkoin tietänytkään, sanoi Anna Liisa.—Ainoastaan minun huolteni kevennykseksi jos otatte pojan neuvoaksenne, kyllä se menee aivan pilalle siellä kotona.
—Tahtoisitko sinä, että sille pitäisi opettaa kirjoitustaitoa ja semmoista.
Anna Liisa ei osannut heti vastata, kun muistui mieleen oman kirjoitusopin hyöty ja ne karvaat kiroukset, joilla isä kiitteli työnsä hedelmiä.
—Jos et tahtone, niin … joutui eno vetämään esitystään takaisin, kun huomasi, että sitä pitää oikein ajatella.
—Niin no, enhän minä tahdo mitään määriä, tehkää vaan, miten hyväksi näette, selitti hän jo kiireesti.
—On minusta sitä, että ei se tuo oppi pahaa tekisi, sanoi eno.— Minulla itselläni sitä on hyvin vähän, vaan sekin on ollut monesti apuna tätä pientä taloutta ylläpitäessä.
—Onhan se ollut, myönsi Anna Liisa mieliksi.