Eno sen huomasi ja naurahtaen virkkoi:
—Sinä myönnät suotta, sinulla kun on toinen kokemus kirjoitustaidosta, äitivainajasi siitä kertoi täällä käydessään.
—Lienee tuo kuulunut muutenkin. Niinhän se sattui minun kohdalleni, vaan ei nuo toki kaikki käyttäne oppitaitoaan niin väärin, että sitä tarvitsee vanhemman kirota.
—Isäsikö kuului kironneen, vaan mitäpä tuo sekään heittänee kiroomatta. Erehdyksiä ja puutteita tämä maailma on kyllä täynnä, vaan eihän ne kiroillen parane.
He sopivat tämän asian sillä lailla, että antaa pojalle oppiakin, jos se on siihen taipuvainen ja sattuisi tilaisuutta olemaan. Loppusopimuksia kuulemaan he kutsuivat jo pojan itsensäkin. Itkujaan se alkoi keräillä, kun kuuli, että kotoa eroominen taitaa tulla kestämään pitemmän aikaa.
—Tokko minä saan käydäkään kotona? kysyi hän nyyhkyttäen.
—Saat toki ja minä käyn aina täällä, selitti äiti.
Takaisin palautuminen jäi aamuun, jolloin eno lähti pojan kanssa saattamaan hevosella enintä taivalta. Perille asti ei haluttanut enempi Anna Liisaa kuin saattomiestäkään, sillä se oli tiettyä, ettei vieraalla ollut mitään hupaisuutta odotettavissa, varsinkaan, kun kylmyys jo vanhastaan vallitsi. Eron lähetessä liikkui mielessä hajanaisia ajatuksia. Yksi noista monista kantamuksista oli nyt heitettävä pois, mikä tavallaan oli huojennusta, kun vaan olisi tietänyt, kuinka sille maailmassa tulee käymään.
—Ole sinä enollesi ja kaikille kuuliainen, varoitti Anna Liisa viimeksi.—Ja muista aina, mitä tullessa lupasit. Hyvästi sitten!
Saattomiehet kääntyivät paluumatkalle. Ristel oli kääntynyt syrjittäin katsomaan äitiään, joka myös katseli palautuvia, kunnes kärryt tien mutkassa menivät näkymättömiin.