—Onko sen Seppälän tytön kirjoittamaan oppimisesta tullut mitään? kysyi hän sivumennen.
—Kuuluu se isänsä opettavan, vaan lieneekö oppinut, ei tuo ruvennut kirjoitustaan näyttämään, kun viime pyhäiltana siellä kävin, kertoi Anna Liisa.
—Vai ei näyttänyt. Tokkopa lienee minkäänlaista, vaikka kuului se isänsä kehahtaneen, että kirjoittaa se vielä heidänkin tyttö, ei vain Malilan.
—Huonoksi tuo itse vielä moitti, eikä näyttänyt, vaikka minä lupasin neuvoa.
—Vieläpä heitä neuvomaan, neuvokoot itse jos osaavat. Vaan ei toki nekään pojantolkerot kuulu tietävän mitään, ukko itse vähäsen. Samoja tolkeroita tytöt ja kaikki, vieläpä näitä neuvomaan.
Anna Liisa ei osannut siihen paljon mitään sanoa. Hän oli saanut kirjoitetuksi, mitä tarvittiin, ja Malinen itse rupesi piirtämään nimeään alle.
* * * * *
Sumuista aamua seurasi poutainen päivä. Tuulenhenki heilutteli hellästi heinänlatvoja ja liikutteli hitaasti puiden lehtiä. Pieniä tuuliaispäitä suhahteli heinikossa ja tuon tuostakin ne usahtivat kynnöspelloille juoksevina patsaina pyörittelemään kuivunutta päällysmultaa. Joku siellä pääsi suureksikin, kohotti ryöppyävän päänsä monen sylen korkeudelle, tempoi huimaavaan pyörteeseensä kaikki, mitä matkalle sattui. Heinänkorret, tuohilevyt ja vaaterievut mennä tuprusivat sen käsissä pitkän matkaa ja vielä irti päästyäänkin harhailivat vähän aikaa ilmassa kuin hätäiset, haukan kynsistä päässeet lintuset, kunnes putoilivat yksitellen maahan.
Tuuliaispäiden sanottiin ennustavan pitkällisiä poutia, eikä niitä nyt ollutkaan vähän. Heinät kuivuivat niin että ritisivät. Malinen komensi heti puoliselta heiniä rukoamaan. Itsekin hän hassotti harava kädessä, veteli edeltäpäin aukkoja, joita myöten muut osasivat haravoida tarpeeksi laajoja karheita. Niitylle alkoi ilmestyä puikeapäisiä rukoja toinen toisensa perästä ja siellä seassa häärivät joukot kuin muurahaiset kekojensa ympärillä.
Syntyipä niitylläkin yksi jättiläistuuliaispää. Se ilmestyi metsän rantaan, suuntasi sieltä matkansa pitkin niittämätöntä niittyä, jossa sen voimasta ei paljon muuta tiennyt kuin että heinikko armottomasti lakoili kynsissä. Malinen katseli sen kulkua sieraimet laajoina ja sanoi: