Malinen pani todellakin suunsa kiinni ja vielä niin varmasti, ettei ostamallakaan olisi puhetta irtautunut. Tätä pikaista muutosta ei mahtanut sakon pelko vaikuttaa. Kasvoista näkyi paremmin se ajatus, että ihmiset ja koko maailma eivät ole sen arvoisia, että niille ansaitsisi sanaakaan sanoa. Aivoissa näytti ulkoapäin katsoen liikkuvan ankaria ajatuksia. Hän ei katsonut koko tavarain myyntiä. Sen verran lienee ohi kulkiessa sattunut korva kuulemaan, että huomasi tavarain ja eläinten menevän puolesta hinnasta, lieneekö kaikille tullut puoltakaan.
Joitakin aikeita liikkui Malisen mielessä, koska näkyi katselevan omia tavaroitaan ja laittelevan niitä saapusalle. Huutomiesten joukossa oli muutamia talonisäntiä Malisen kotikylästä. Typeryytensä tähden oli niistä joku, Laitinen nimeltään, vähimmin vihoittanut Malisen mieltä, niin että hän sen kutsui puheilleen kamariin ja kysyi:
—Otatko minut taloosi kortteeria?
Laitinen vähän ällistyi ja alkoi arvella:
—Mitä sillä kortteerilla? Eikös tässä ole…
—No elä niitä arvele, sano vaan suoraan otatko vai et.
—Niin no, kyllähän minä, vaan olisiko tuosta…
—Mitä tuosta…?
—Siltä emännältä kysyä.
—Kysy sitten. Vaan sovinko hevosessasi menemään?