Ja Malinen asettui huonemieheksi, eikä Laitisen emäntä ollut sitä vastaan, pelkäsihän alussa, että jos heidän lapsensa oppivat kiroilemaan. Se pelko oli kumminkin turha, sillä Malinen tajusi hyvin selvään, että hän asuu nyt toisen huoneessa, jossa ei muutenkaan haluttanut paljon puhua, vielä vähemmin puheitaan väkisanoilla vahvistella.

Hänen suurimpana toimenaan oli nyt rahainsa takaisin periminen Aatulta, jonka joukkoja kohtaan armo oli peräti loppunut. Mutta vähiin ne saaliit supistuivat. Toiset olivat viekkaampia ja Aatu taisi olla yhdessä tuumassa, niin että ne petollisilla valekaupoilla ja muilla keinoilla heittivät Malisen melkein osattomaksi maan hinnasta ja kaikista.

IX.

Pyssyn kantaman päässä syrjässä kylän kirkkotieltä näkyy pienoinen uudismökki. Siinä on vasta muutamia huoneita silopetäjikön laidassa ja toisella kupeella vähäinen pyöräste peltoa, jota ympäröi niin matala lappuaita, ettei siitä lumen ollessa näy kuin seipäitä vähän. Mökin omistaja on entinen Malilan piika Maija miehineen.

Tämä Maija oli surrut Anna Liisan perheen häviämistä enemmän kuin kukaan muu, ja kun alkoi kuulua, että Ahoniemestä täytyy lähteä pois, kävi Maija siellä monta kertaa lohduttamassa. Yhdessä he itkivät Anna Liisan kanssa, ja kun tämä valitti, mihin pääsee asumaankaan, kuka tämmöisen joukon ottaa huoneeseensa, silloin Maija ilmoitti, että hän on ensimmäinen ottamaan, jos vaan niin pieneen mökkiin viitsisi tulla. Anna Liisa mielistyi heti tarjoukseen, sillä sen parempaan ei ollut enää toivomista. Ja jos jostakin olisi isommankin asumuksen vielä saanut, niin ei ollut varmaa, tapaako siellä näin luotettavia ystäviä. Aatun mielestä oli samantekevä, asuipa missä hyvänsä, ja niin he muuttivat tänne Maijan mökkiin. Ensi aikoina he elivät niillä rahain tähteillä, joita oli sattunut Aatun juonnilta jäämään tähteiksi, ja sitten möivät ja söivät niitä vähiä rihkamia, joita olivat saaneet säilytetyksi velkamiesten käsiin joutumasta. Uskollisesti palveli Aatu laiskuutta aina siihen asti, kun viimeinenkin, heille välttämättömän tarpeellinen kalu oli myytynä ja syötynä. Ei näyttänyt loppuvan milloinkaan uni, jota hän veteli tuvan nurkassa, eikä mitkään houkutukset saaneet työntekoon. Välistä hän istui alakuloisen näköisenä ja näytti ajattelevan, vaan jos vieras sattui käymään mökissä, painautui Aatu pitkälleen ja oli nukkuvinaan. Sama tapa seurasi syöntiaikoinakin. Rupeama sai olla vaikka koko päivän pituinen, ei Aatu ollut kuulevinaan, vaikka toiset olisivat syöneet. Käskemällä vasta nousi, mutta ei erittäin kiireisesti sittenkään.

—Hyvänen aika, kun sinä et muuta tee kuin makaat, vaikeroi jo Anna Liisa epätoivoisena.—Viimeinen leipätaikina on syötävänä, eikä ole tietoa, miten toisen saisi. Elä toki enää ole noin.

Puuteko vai puhe lienee vaikuttanut, mutta seuraus oli se, että Aatu otti kirveen olalleen ja lähti kylälle päin kävelemään. Muutamasta talosta sai hän hakojen karsimista, joista maksettiin kaksi kappaa kuutiosylestä pellolle rouheiksi hakattuna. Se ei ollut mitään tuotteliasta työtä, mutta Aatu ei olisi osannut talvisena aikana muutakaan tehdä. Tämä yksinkertainen työ sujui tavallisesti, kuuluipa aika ruske kuusikosta, joshan toisinaan ilmestyi loma-aikojakin, kun tarvitsi istua ja ajatella, tämäkö siis nyt tuli eteen ja eikö tässä muut keinot auttaisi. Mutta vaikka olisi istunut kaikki kuusten tyvet suliksi, niin ei näkynyt muuta keinoa, kuin tarttua kirvesvarteen ja houkutella vanhaa tuttavata, laiskuutta, eroomaan.

Anna Liisa oli mökissä-asumisajan tehnyt ahkerasti käsitöitä, mutta hienoa oli siitä tulo, kun ei jäänyt edes omaa rukkia. Nämä, huomattavat tavarat otti nimismies ensiksi kirjoihinsa, eikä elatustarpeiden hankkimiselta jäänyt varoja toisen saantiin. Hän lähetti Ristel-pojalleen pyynnin jotain menevätä myöten, että jos se voisi äidilleen lähettää muutamia markkoja. Ristel oli näet enonsa välityksellä päässyt puotipojaksi muutamalle toisen pitäjän maakauppiaalle. Sieltä tulikin kohta kirjeessä kuusi markkaa ja lupa, että hän pyytää vielä lisää isännältään, jos äidillä on hyvin puute. Muuten kirjoitti hän olevan itsellään hyvän olla ja kyseli arasti, miten isä ja ukkivaari ovat. Ihan viimeksi kehoitti, että äiti hänelle kirjoittaisi, ovatko rahat tulleet perille ja ovatko pienimmät siskot terveinä. Kirjekuoren ja paperin oli lähettänyt valmiiksi, ei puuttunut muuta kuin mustetta ja kynää. Ne täytyi noutaa jostain lainaksi.

Oli tuulinen talvi-ilta. Mökin tuvan hatarat akkunaruudut rämähtelivät tuulen puuskan törmätessä niitä vasten ja petäjikön tohina kuului tuvan takaa. Mökin muut joukot nukkuivat yöuntaan, ainoastaan Anna Liisa istui pöydän takana, akkunankupeella. Jumprun vetoisesta rohtopullosta laitettu öljylamppu palaa tuijotti edessä; sen valo yletti tuskin heikostikaan tuvan toiselle puolen. Siinä edessä pöydällä oli levällään Risteliltä tullut kirje, johon hän katsoi ja ajatteli, pää käteen varaten. Mustepullon korkki oli jo irtautettu aloittamista varten, mutta pitkään tarvitsi vielä ajatella. Mieleen muistui monta asiaa. Hän ei ollut kynää kädessään pidellyt sanottavasti isän kodista lähdettyään. Ja kirjeitä … hyvä Jumala … mihinkä tarkoitukseen hän on niitä viimeksi kirjoitellut! Näin on nyt käynytkin, eikä vielä sillä hyvä, mutta kun isä saa hänen tähtensä elää vanhuuden päivät köyhyydessä. Harmiksi olen ollut hänelle alusta loppuun ja tuskin antanee anteeksi kuolemanhetkellään, niin vihassa erosi, eikä näytä leppyvän. Yhä kuuluu itseään syyttävän ja kiroovan siitä, kun opetti minut kirjoittamaan… Kirottua työtä… Ei tuo toki lisänne kirousta, jos omalle lapselleen kirjoittaa.

Ajatellessa unohtui kirjeen aloittaminen. Öljy lampun pohjalla yhä väheni. Anna Liisa liikahti, pyyhkäisi vasemman käden rystyllä silmän nurkkaan heruneet vesikarpalot ja alkoi oikoa paperia. Käsi vapisi, kun hän rupesi piirtelemään: