»Rakas poikani Ristel!
Terveisiä paljo meiltä kaikilta, rahat tulivat tänne, suur kiitos niistä, niillä minä nyt saan rukin, eikä tuota velkamiehet toki ottane, kun sanon, että se on sinun ostama, ei meillä vielä ole ollut hyvin puutetta ja on se isäsi ollut muutamia päiviä kylässä hakoja karsimassa, vaan ne niistä niin vähä maksavat ja se on työhön vielä tottumaton. Tämä talven aika kun päästäisiin ja on se jo pieni Aatu ollut setänsä luona, että jos hevosta alkaisi osata ajaa ja ukkovaarisi on loisina Laitilassa, eikä ole käynyt meidän luona, sitten kun erosi ja mitäpä turvaa meistä lienee.»
Ajateltua kirjoittamista olisi ollut vielä paljon, mutta se täytyi lopettaa, kun kyyneleitä alkoi väkisin roplattaa paperille. Sinne kostuneiden paikkain lomaan hän vielä kurkalta piirteli muutamia katkonaisia sanoja siitä, että poika pysyisi rehellisenä isännälleen ja muille.
Lampun tulen päällä kuivatti hän tuon kastuneen kirjeen ja pani kuoren sisään. Sitten huokasi kituvan tulen sammuksiin ja hiipi hiljaa vuoteelle, lastensa viereen. Kauan kuului vielä korviin ruutujen säikäyttelevä rämähtely ja petäjikön humina tuvan takana.
* * * * *
Useita viikkoja puhalsi kylmä itätuuli. Toisinaan se yltyi lunta kyyditsemään ja lennätti sitä suurina pilvinä aukeita paikkoja pitkin, tukkesi tiet talojen välillä ja kokosi aitovarsille ja veräjän suille suuria nietoksia. Ei siellä haluttanut olla sen, jota eivät tarpeet pakottaneet. Siellä tuiskussa kumminkin seisoi Malinen, keskellä peltoa, hakokasan kupeella, ja nokitti hakokirveellä lehvää rouheiksi. Ei liikkunut enää kirves voimakkaasti, melkein omalla painollaan se putosi pölkyn päähän. Useat häntä säälivät, poikkesipa muutama vanhusta puhuttelemaankin ja kysyi:
—Vieläkö sitä jaksaa hakata kappaista?
Malinen silloin tavallisesti liikautti sieraimiaan ja sanoi:
—Mikäpä se auttanee, täytyyhän sitä jaksaa.
—Tietäväthän nuo ihmiset teillä olevan vielä siksi varoja, että eläisitte huoletta ikänne loppuun.