Päästyään läänin rajan yli alkoi Laara yöpaikoissaan kysellä Niittykylää. Alussa ei osattu sen tarkemmin neuvoa, kuin että on se senniminen kylä olemassa, mutta kun hän oli tullut lähemmä, tiedettiin tarkalleen, mistä se löytyy.
Tämä Niittykylä olikin varakkaimpia kyliä ja nimensä mukaan runsas niityistä ja pelloistakin. Asuinrakennukset eivät olleet seudun tavan mukaan erittäin komeita. Huomattavimmiksi tulivat navetat, sillä niiden täytyi olla suuria, suurelle karjalle. Talot eivät olleet tiheässä, sillä niitä erotti toisistaan moni pieni järvi tai oikeammin lampi. Lampia yhdisti toisiinsa hidasjuoksuiset purot, ja näiden varsilla kasvoi laajalti pitkää heinää.
Tälle kylälle seisahtui Laara ja meni neuvoa seuraten Karvosen taloon. Keskipäivän aikana hän siihen saapui, jolloin joukot olivat askareillaan. Tuvassa temmelsi puolikymmentä lasta, joita puolisokea vanha mummo koetti asetella.
—No, ne vaan meiskaa, vaikka Jumala on ottanut leivänkin pois, päivitteli mummo.—Ei tässä synnin kaalimaassa tule taas toimeen, jos en ota keppiä teille siinä.
Mummo tulla haparoi ovensuun puoleen ja huomasi sieltä Laaran penkiltä.
—Oliko täällä vieras, en tunne, jos en kysy?
Laara oli päässyt selittämästä mummolle, kun tupaan tuli toinen ihminen, arvattavasti talon emäntä. Se oli kooltaan pienenpuoleinen, mutta vartaloltaan hyvin täyteläinen. Iältään mahtoi hän olla kolmenkymmenen paikoilla.
—Mistäs tämä ihminen on? kysyi emäntä ohimennessään, samalla luoden tutkivan katseen.
Tämmöisiin kysymyksiin oli Laara jo niin monesti vastannut, ettei siihen enää tarvinnut sanoja ajatella; liittipä hän samalla senkin, mitä varten on matkalla.
—Vai palveluspaikkaa etsimässä täältä asti? Taitaapa niitä tänä vuotena olla paikan puutteisia.