—Pidä, hyvä emäntä, pääsi ja luulosi, sanoi tämä kynsille lyödyn äänellä ja toimittautui pois toverinsa läheisyydestä.
Emäntäkin salli kiistan katketa, sillä hän tiesi vanhastaan, ettei sen jatkamisesta ole asialle mitään hyötyä.
* * * * *
Ennen palveluspaikan löytämistä ennätti puute katsoa Laaraa suoraan silmiin. Rahat olivat loppuneet matkalla, ja kun työtä ei tahtonut saada, täytyi panna liikenevintä vaatekappaletta elatuksen saamiseksi. Tuo rakas taskupeili oli täytynyt antaa pienestä leipäkannikasta. Jo tuli mieleen ajatus lähteä takaisin kotipuoleen, mutta mennessä täytyisi kerjätä ja seutulaiset ehkä pilkkaisivat, että tuossa se nyt on takaisin se hyvän hakija.
Viimeiseen asti hän pysytteli tällä Niittykylällä, odotellen palvelijain vuoden vaihdetta, jos silloin onnistuisi. Se onnistuikin tavallaan. Mutta tämä ensimmäinen paikka oli seutukunnan pahin, johon ei koskaan saatu omasta kylästä palvelijoita.
Vuoden päästä siitä Laarakin erosi, kun köyhä aika oli mennyt ohitse ja talolliset ottivat entisen palvelijamäärän. Selvä leipä virkisti ihmiset melkein entiselleen, murheelliset muodot kävivät iloisemmiksi, naurukin kajahteli useammin, ja rakkauden liittoja solmittiin entisellä virkeydellä.
Toiseksi vuodeksi pääsi Laara palvelukseen Kuivatun taloon, jonka haltijat olivat vakavia ihmisiä. Ensi aikoina joutui hän usein isäntäväkensä nuhteiden alaiseksi, kun ei ollut tottunut puheitaan punnitsemaan, mitä nämä kunnon ihmiset vaativat, varsinkin lastensa tähden, joita oli kymmenkunta, enimmäkseen vielä pieniä. Vapaata puhehaluaan koetti Laara tyydyttää muualla, varsinkin kun pääsi sunnuntai-iltoina kylän nuorten seuroihin. Mutta täällä oli vastassa toiset vastukset. Yksi ja toinen alkoi jamailla hänen erimurteisia sanojaan, vieläpä kovaäänisen puhetavan takia nimittivät häntä pajamieheksi. Kun Laara sai kuulla tämän uuden nimensä, niin hän ei säästellyt sanoja puhutellessaan ristimämiehiä. Mutta se vain pahensi asiaa, nimittelijät tulivat rohkeammiksi ja pilkkaaminen levisi laajemmalle.
Nämä vastukset vaimensivat Laaran kylänkäynnin halua, niin että häntä harvemmin näkyi siellä. Eivät toisetkaan tytöt häntä seuraansa kaivanneet, vain jotkin renkipoikaset, jotka olivat ennättäneet jo laillaan ihastua ja olisivat halulla pitäneet »pajamiehelle» seuraa, mutta sepä oli ennättänyt suuttua eikä leppynyt vähään aikaan. Laara päätti alkaa uudella tavalla ja pyrkiä toista tietä siihen suuntaan, kuin oli ajatus kotipuolesta lähtiessä. Hän turvautui palvelustalonsa tyttäreen, Miinaan, joka alkoi olla aikaihminen, juuri rippikoulun käynyt. Mutta Miinakin häntä väisteli, ehkä sentähden, että hänen vanhempansa olivat varoittaneet ottamasta oppia Laaran puheista ja käytöksestä, ne kun menivät heidän mielestään usein kovin arkipäiväisiksi. Näin joka puolelta ylenkatsottuna oleminen karvasteli kovasti mieltä, ja kun Laara itsekin alkoi huomata, mikä siihen on suurimpana syynä, päätti hän tehdä toisen muutteen ja opetella puhettaan muodostamaan muiden mukaan, niin sanain kuin siisteydenkin puolesta. Mutta vaikeata tahtoi alussa olla vanhain tottumusten hylkääminen. Sen verran hän kumminkin edistyi, että talon haltijat kiittelivät hänen oppineen ja ottivat toiseksikin vuodeksi.
Mallikelpoisten pariin päästyään ei Laara nukkunut, vaan pani jokaisen sanan ja jokaisen liikkeen tarkasti muistiinsa. Lähin malliksi kelpaava oli Miina, jossa nuoruudesta huolimatta oli jo aikaihmisen vakavuus. Sen lisäksi oli hän kaunis, ei verevyyden eikä voimakkaan vartalon muodostama kaunis, vaan tuonmallinen kaunis, joita saman sukupuolen puisevammat jäsenet määräilevät kamaritöille. Laara oli ensimmäisiä, joka siinä suhteessa katsoi Miinaa mitättömäksi, varsinkin sitten, kun sille alkoi sulhasia olla tarjolla. Toinen, joka vähän samaan suuntaan ajatteli, oli Miinan oma isä. Ensimmäisten sulhasten tulosta pahastui hän kovasti ja kummasteli, että kun ei hävetä lasten luokse tullessa.
—Antaa tuon toki vielä muutamia vuosia korviaan kuivailla, sanoi hän sulhaselle itselleen.—Mikä aikaihminen siitä tulee, jos tuolla iällä naimisiin mennä repsahtaa?