Tämä oli Kuivatun isännän mielipide, eikä se siitä luopunut, vaikka tytön pyytäjä olisi ollut kuinkakin hyvä. Hänen laskujensa mukaan olisi tytön pitänyt olla vähintään kahdenkymmenen vanha, ennenkuin sille sopi mainita sulhasista. Sitä ennen tehty naiminen on yhtä paljon kuin ummessa silmin ampuisi. Jottei uusia tahtojia tulisi, pidätteli hän Miinaa kotona kaikista syrjässä liikkumisista, siellä vaan on hyvä yhtymään, kun on Luoja tavallisen näön antanut.
Talvella sitten oli Miinan serkun häät loitompana, Rannan kylässä, jonne häntä hakemalla haettiin morsiustytöksi. Kauan saivat houkutella menon lupaa isältä ja sillä varmalla varoituksella hän viimein päästi, että pitää olla lasten joukossa. Mutta kylläpä hän Miinan takaisin tultua katui tekoaan, kun näki olevan kyytimiehenä tuntemattoman nuoren miehen.
—Kuka se on tuo sinun kyytimiehesi? kysyi hän tahallaan ihan ensimmäiseksi.
—Se on siltä samalta kylältä Pajusen talon Reittu-niminen poika, selitti Miina vähän hämillään.
—Miksikä ne omaiset eivät tuoneet, jotka veivätkin, kun syrjäisten pitää sinua kuljetella?
Miinan täytyi vähän valehdella, että kun ne eivät itse joutaneet, niin palkkasivat tämän, vaikka hyvin tiesi, että muut syyt ne olivat kyytiin käskeneet. Sitäpä isäkin epäili eikä osoittanut mitään ystävyyttä vieraalle. Hänelle ei saanut laittaa ruokaa muualle kuin muiden kanssa yhteen tuvan pöydälle, ja nukkumapaikan neuvoi isäntä itse omain poikainsa ja rengin yhteiselle vuoteelle. Vieras poika olisi mielellään suonut toisin kohdeltavan ja istuksi allapäin vielä pitkän aikaa lampun ääressä, kun muut asettuivat vuoteilleen.
—Eikö vierasta nukutakaan? kysyi Laara karsinan puolelta tupaa, jossa päätään kampaillen istui vuoteensa reunalla.
—Ei tuo niin erittäin nukuta, sanoi Reittu tarkastaen puhetoveriaan, joka parhaillaan leyhäytteli tukkaansa taaksepäin ja alkoi sitä sitoa palmikolle.
—Taitaa sitten olla matka mielessä, jatkoi Laara nauravalla äänellä.
—Ei tuosta siitäkään, kun on kerran hevonen tallissa.