—Sano nyt totuus, että pääseekö se huomennakaan tulemaan.
—Johan minä sanoin, että sittenpähän näkee, vai eikö se markkinain vietto käytä vähääkään ilman sitä? kiusoitteli Laara.
—Miksikä ei, mutta olisin minä sen toivonut olevan… On se sanonut sinulle…
—Sanoihan se, vaan täytyy tuon verran kärsiä. Mennään kävelemään, niin siellä puhun tarkemmin.
—Niin kyllä. Minä maksan tuon kahvin.
Laara kiirehti jo edeltä ulos ennättääkseen porttikäytävän kupeella tarkastaa vaatteustaan ja taskupeilin avulla asettaa huivin parhaan mukaan. Reitun jouduttua lähtivät he astumaan rinnatusten katua tavaratorille päin.
Kaikenikäistä ja -näköistä joukkoa virtaili yksitellen ja ryhmissä sinne jos tännekin. Tuossa tuli joukko nuorta väkeä, ja ohi mennessään he naurahtivat Reitulle tervehdyksen asemesta.
—Oliko ne tuttavia? kysyi Laara.
—Olivat.
—Tunteeko ne Miinan?