He siirtyivät yhä eteenpäin, kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan. Tavaralauhkojen edustalla tungeskeli ostajia, kultasepän myymälän edessä seisoi vain joku nuori mies tarkastellen sormuksia.
—Ketkähän onnelliset tuolta saanevat sormeensa, virkkoi Laara kaipaavalla äänellä.
—Sattunee tuolta jotkin saamaan, vastasi Reittu ajatellen samassa, että kunpa Miina olisi.
Hän odotteli, että jos Laara itsestään siitä alkaisi kertoa, kuten oli luvannut, mutta eihän tuo aloittanut, alkoi vain tuumitella panoraamaan menoa.
—Entäs se Miinan tulo, sinä unohdit sen, täytyi jo muistuttaa.
—Niinpä kyllä, vaan onhan tässä vielä aikaa. Mennään panoraamaa katsomaan.
—En malta enää, täytyy kääntyä kortteerille, vaan kyllä minä maksan ovirahan, jos Laara menee.
Laaran täytyi lopettaa vitkastelu ja sanoa mitä tiesi, kun näki, ettei siltä kuitenkaan saa sitä unehtumaan. Vastahakoisesti lupautui hän viemään terveisiä ja tulokehoituksia Miinalle.
III.
Heti kesän tultua ajoi Reittu, puhemies muassaan, Kuivatulle sulhasiksi. Isän puolelta ei ollut paljon toivon tilaa, mutta yrittää tuli, kun asianomaiset itse olivat jo aikoja niin päättäneet.