—Kyllä tulitte liika aikaisin, sanoi Miinan isä ensi sanakseen, kun tietoon pääsi.—Antaa hänen vielä varmistua.
—Avioliitto ei aikaisuudella mene pilalle, vastusteli puhemies.—Nämä kuuluvat jo olleen kihloissa kevätmarkkinoilta asti, niin luvatkaa vaan pois.
—Sitten en lupaa senkään vertaa, koska tässä on jo rosvon konstia käytettynä, rupesi hän lujemmaksi.
—Tuopa Miina pois, mitä olet ottanut, ja se on sillä hyvä pitkäksi aikaa. Kaikkea pitää kuulla! Minä olin neljännelläkymmenellä, kun menin naimisiin, ja peloittaa tahtoi silloinkin. Mutta näiden pitäisi päästä naimisiin, vaikkei syrjäinenkään heistä ymmärrä enempää kuin kananpojista, että kukkojako ne ovat vaiko kanoja, vielä vähemmin he itse. Ajatelkaahan vielä vuosi tahi kaksi, kun on isän koti kummallakin.
Eivät siinä auttaneet selitykset eikä mitkään. Miinankin täytyi tuoda kihlat pois, ja silloin saivat vieraat mennä, jos halutti. Reittua hävetti kovasti, kun hänetkin niin lapseksi arvattiin, ja harmitti kihlojen takaisin ottaminen, kun Miina olisi ne niin mielellään pitänyt. Hän olisi salakättä antanut ne takaisin, mutta ei sattunut tilaisuutta. Täytyi turvautua Laaraan, jonka puheille oli soveliaampi päästä talon väen huomaamattakin. Tämä lupasikin toimittaa niin, että Miina tulee iltasella hänen aittaansa, joka on tallirakennuksen suojassa, joten sinne voi päästä muilta salaa.
Reittu lähti puhemiehineen ajamaan, mutta he eivät menneet pitkältä, kun asettuivat muutamaan taloon yöksi. Sanoivat hevosen jalkain heltyneen, joten sillä ei raaski yötä myöten ajaa. Toinen mies kääntyi tästä jäljilleen ja oli vähän jälkeen ilta-asettumisen takaisin. Hän tuli varovasti ja meni kartanon taitse tuonne yhtymäpaikalle. Hiljaapa ne ovat, ajatteli hän kuunneltuaan oven takana. Hän kopautti, mutta ei kuulunut sittenkään. Jokohan narrattiin, ajatteli Reittu ja sanoi jonkun sanan kopauttaen samalla. Jo kuului liikettä, joku lähestyi ovea avaamaan. Varmaan se on Miina. Mieli tuntuu niin hyvältä, kun saa puhutella ketään pelkäämättä ja antaa kihlat takaisin. Hän puristi heti oven raolle päästyä avaajan kättä mitä ystävällisimmin, vaan huomasi, että se olikin Laara.
—Ka, Laarahan se… Missäs Miina?
—Oli se täällä, vaan kutsuivat pois, selitti Laara huolettomasti painaen oven kiinni.
—Vai niin, virkkoi Reittu pettyneenä ja istuutui vaatekirstun kannelle.
Laara oli varustanut kynttilänpään ja sytytti sen palamaan. Sitten hän istuutui sänkynsä reunalle, päällään melkein punainen hame ja valkea nuttu, johon oli ommeltuna pitsiä kaulukseen ja hihansuihin.