—Jopa tämä matka meni vätykselleen, virkkoi Reittu vähän aikaa ajateltuaan.
—Mitä tuosta huolii, tapaahan tuommoisia, lohdutteli Laara.
—Mitenkä niin? kysyi Reittu.
—Noinpa rikkaita. Ei kaiketi sille tule monta markkaa perintöä, kun on tuommoinen lauma noita pienempiä.
—Jospa ei tulisikaan, vaan muuten se on niin…
—Mitäpä sillä muuten hyvin tekisi, kitulias kutjake.
—Onkohan se kitulias? kysyi Reittu kohoten tarkkaavaisemmaksi.
—No, jospa minä tuon nyt jo sanon, että kyllä se on kitulias, vahvisti Laara.—Näkeehän sen ulkoapäinkin. Eihän kenenkään terveen ihmisen kasvot ole noin valkeat, on niissä toki punakkata enemmän. Sen vuoksihan se isänsäkään ei antaisi vielä mennä naimisiin, kun tietää sen kivulloisuuden.
—Jokohan tuo asia olisi niin? epäili Reittu.
—Niin se on, vahvisti Laara mitä ystävällisimmin.—Jo toki on toista, jos ottaa terveen, vaikkapa sillä ei olisikaan niin paljon perinnöitä.