Reittu ei ensinkään tarkastanut viimeistä esitystä, kun tuo Miinan kivulloisuus oli niin äkkiarvaamatta valloittanut mielen ja pani ajattelemaan. Laara ei häntä enää puheillaan häirinnyt. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tyynyyn, jossa puoleksi nukkuvan asennossa hänen pyöreä leukansa tuli huomattavasti näkyviin. Kynttilänpäätä piteli hän toisessa kädessään ja kuljetti sitä kahtaanne päin, seuraten silmillään liekin kallistelua. Hän liikutteli sitä vuoroin ylös ja alas, niin että tuli yritteli sammua.
—Mitenkähän minä nyt oikeastaan tehnen, sanoi Reittu kotvan aikaa ajateltuaan.
—En uskalla sanoa, virkkoi Laara.—Vaan jos itse olisin poikana, niin kyllä sitten tietäisin.
—No mitenkään tekisit? arveli Reittu vilkastuen.—Kääntyisitkö uudestaan takaisin, vai menisitkö kestään huolimatta Miinaa etsimään.
—Sitä en ymmärrä, sanoi Laara tekeytyen hyvin neuvottomaksi.—Ehkä en … no en minä siihen uskalla…
Hän ei todellakaan uskaltanut, vaikka mieli teki sanoa.
—Vaan minä teen kumminkin niin, että käyn tuolla tuvan puolella, teki
Reittu päätöksen.
Laara ei virkkanut siihen mitään. Yksin jäätyään nousi hän tyytymättömänä ovea kiinni panemaan ja paiskasi vihaisesti lukkoon.
Ulkona oli melkoisen valoisa. Reittu lähti kiertämään asuinhuoneiden taitse kartanolle, ja ilokseen huomasi hän Miinan olevan valveilla ja istuvan keittiön akkunan edessä. Heti kiipesi hän kiveyksen päälle, pidellen käsillään akkunan pielistä.
—Takaisinko sinä käännyit, kuului kuiskaus sisäpuolelta.