—Niinhän minä käännyin, etkö sinä sitä tietänyt?
—En minä arvannut.
—No, semmoistako se olikin, ihmetteli Reittu.—Eiköhän sinne sisäpuolelle uskaltaisi tulla?
—Eihän se olisi luvallista, vaan jos pääsisit hiljaa, niin minä tulen ovia avaamaan.
Vanhempikin väki oli päivän tapahtumista puhellessaan valpastunut, niin että kuuli joitakin ripseitä ja epäilyttävän varovaisen ovien avaamisen. Isäntä nousi katsomaan ja tuli Miinan huoneeseen, jossa ei oltu kuin vasta puheen alussa.
—No eihän siitä erosta tullutkaan mitään, sanoi isäntä nuhtelevalla äänellä.
Toisilla ei ollut sanaa suuhun tulevata.
—Tämä asia näyttää nyt lähtevän huonolle jäljelle, jatkoi isäntä.—Jos teidän ei sovi lopettaa seurusteluanne, niin parempi lienee, että menette yhteen, mutta sillä puheella, ettei saa tulla minulle jäljestäpäin valittamaan, käyköön hyvästi tai huonosti. Nyt on omassa vallassanne.
Isäntä heitti heidät kahden, muistuttamalla lopuksi, että tällä kertaa on levon aika, puheet pitää lopettaa lyhyeen ja mennä pois.
Rakastuneita hävetti tämä kohtaus; se tuntui alusta kylmältä kylvyltä, mutta pian he selvisivät ja kihlat vaihdettiin entiselle haltijalle.