* * * * *
Syksykesällä joutuivat häät. Ensin ei ollut aikomus kutsua ketään vieraita, mutta sitten rupesi arvo vastustelemaan. Ehkä alkaisivat naapurit nauraa, että niinpä laittoivat tyttärensä kuin kerjäläisen taipaleelle. Siihen lisäksi muistui mieleen entisiä pitovelkoja. Viime talvena he olivat olleet Kuhjolan emäntävainaan hautajaisissa, ja nyt oli tuo Kuhjolan isäntä, Matti, ensimmäiseksi kutsuttava. Karvonen ei ollut Kuivatun isännän mieliystävä, mutta eihän sitä viitsinyt olla kutsumatta emännän takia ja kun oli oltu niiden häissä. Likeisimmät naapurit kuuluvat ilman muuta pitovieraihin, ja ennen kaikkea omaiset.
Häiden alussa istuskelivat vieraat vähäpuheisina. Vaimoväellä oli aina jotain, miehet tuhrasivat parhaasta päästä piippuinensa, yhtyen silloin tällöin vierustoverinsa kanssa vaihtamaan pari sanaa vuodentuloista ja ilmoista. Suuhun saatua alkoi vähitellen miestenkin seura vilkastua, pieninkin hauskuus jo nauratti. Ei tarvinnut sen kummempaa tapahtua kuin että Karvonen istuutui mustine partoineen vanhan Kuhjolaisen rinnalle ja alkoi tälle hiljaa supatella. Katsojat näkivät näiden kumpaisenkin kasvoista, mitkä asiat ovat puheena. Tämän yksinkertaisen leskiukon rinnalla oli Karvosen hyvä näyttää sukkeluuttaan. Ukko vain enimmäkseen kuunteli, ja turpea naama myhähteli silloin tällöin nauruun, kun toinen kiihkeästi ja viekkailla silmäniskuilla koetti saada selitettäväänsä asiaa vaikuttamaan. Nykäisipä jo nutustakin ja viittasi salaisesti Laaraan, joka kulki siitä ohitse kahvitarjottimineen. Uteliaita olisi tunkeutunut lähelle kuuntelemaan, mutta Karvonen ajeli niitä ulommaksi. Kiireesti pistäytyi hän talon mieheltä ryyppyjä saamassa ja joutui kahvin tarjoomisajaksi entiselle paikalleen. Kun Laara joutui tarjottimineen sille kohdalle, alkoi Karvonen hitaasti käsitellä kuppeja, jotka tahtoivat ottaessa kaatuilla, kun ei joutanut niin alas katsomaan.
—Nosta sinä leskimies pääsi pystympään, kiihoitteli hän Kuhjolaista.—
No niin, ihasteli hän, kun toinen oli mieliksi vähän kohentautunut.
Katselepas, niin eikö veresi ala jo vähän liikahdella tuommoisia
lihavaleukaisia tyttöjä nähdessäsi.
Laara ei ollut huomaavinaankaan koko puhetta eikä antanut teeskennellyn vakavan muotonsa vähimmästäkään vaihtua. Ainoastaan jos nuoret pojat jotain hauskaa sanoivat, silloin hän suupielten liikahduksella naurahti ja antoi silmäluomiensa vähän loitota toisistaan ja taas verkalleen painua tuohon salaperäiseen pienuuteensa.
Emäntien puolta kiertäessään ei Laara ollut yhtä huolellinen ammatissaan. Siellä hän ei yrittänytkään tavoitella edeltäpäin neuvotuita, kohteliaita tarjottimen liikkeitä: tuoda töräytti vaan ottajan eteen, milloin lähemmä, milloin ulomma, ja katseli siinä seistessaan noiden »onnen saavuttaneiden» vaatteita ja täyteläisiksi paisuneita vartaloita, ja silloin mateli mielessä salainen kateus. Yhdenkin tiesi näistä olleen niin köyhän kuin hän nyt, mutta tuossa se istui arvokkaana toisten rinnalla eikä näyttänyt hänestä välittävän enempää kuin nuokaan toiset, otti vaan mitään puhumatta ja katsomatta. Tätä kohtaan tuntui kateus suurimmalta.
Laara oli päässyt kahvin kantajaksi pyrkimällä ja toivoi, että siitä toimesta joutuisi parhaiten ottamaan osaa nuorten iloihin. Siinä hän kumminkin pettyi sillä loma-aikoina käskivät keittiöön astioita pesemään ja kantamaan sieltä takaisin sinne, missä niitä tarvittiin. Sivumennen jouti vain katsomaan toisten tanssin humakkata, ja jos seisahtui maille odottamaan pyytäjää, sattui sitä hyvin harvoin. Toisilla siihen sijaan oli alituinen meno, yksi jos heitti, niin kohta toinen ojensi kättään. Morsian ja sulhanen siellä etumaisina hyppelivät, eivätkä nekään välittäneet mitään, vaikka olivat ennen käyttäneet apulaisenaan… Niin .. no … siitä ne … samapa se, ajatteli Laara.
Illempana, kun hämärä muutti loukkopaikat vähemmän valoisiksi, huomasi Laara olevan hänenkin suosijoitaan, mutta ei ilahduttavinta laatua. Kun tuolla hämärässä porstuassa kosketti ensi kerran kaulalle suuri käsi ja samalla työntyi jotenkin lähelle parrakas naama, yritti Laara parkaista suun täydeltä ja pudottaa kantamuksensa lattialle. Loukkaantuneena puhkuen meni hän kamariin, jossa oli talonväkeä sekä muutamia emäntiä, ja tunsi mielensä byvittyvän, kun saa noiden muutamankaan arvoa vähän alentaa.
—Kaikenlaisia ukkoja ne tuovat pitopaikkoihin, julkaisi hän.
—Minkälaisia ukkoja? alkoivat jotkut udella.