Laaran sanoissa ilmeni selvää Tuomaan halveksimista, jota ei Piatta ymmärtänyt, kun oli jo aikoja heidänkin mökilleen tullut tiedoksi, mitä kupakkaa nämä ovat alkaneet pitää, ja olisi nyt mielellään puhunut tämän asian puolesta, jospa siitä olisi ollut saalispuolelle hyötyä. Mutta erehdykseen siinä arveli nyt Piatta menneensä, vai mahtaisiko Laara tällä lailla salata koko kaikoa, ettei isäntä ja omaiset pääsisi mihinkään luuloon.
V.
Sunnuntaina, jolloin Tuomas jouti olemaan tuvassa ja entistä ihastusta tuntien katseli Laaran sunnuntaiksi somistettua kauneutta ja kaikinpuolisia liikkeitä, ei hän enää malttanut olla menemättä tekemään sille leikin alkeita, vaikka ei saanutkaan alkua, kuten ennen. Laara oli paljon taipumattomampi, hätäili alituiseen, että jos isäntä sattuu tulemaan. Jopa viimein, kun ei siitä ollut apua, ryntäsi pakoon, jolloin tuvan ovi paukahti kovasti seinään. Siihen liittoon joutui isäntä katsomaan kamarin ovelta ja vähän nuhtelevalla äänellä kutsui Laaran sinne.
—Mitä teillä oli siellä tuvassa?
—Tuomas tuo olisi tavoitellut kiinni, vaan minä pääsin pakoon, selitti
Laara.
—Hm, hm, se Tuomas, rykästeli isäntä. Sille pitää minun ilmoittaa, että tietää olla ilvehtimättä.
Laara kuuli arvonsa kohta kohoavan, ja ruumis hytkähteli silloin hyvästä mielestä. Ujoillen hän myönnytti, kun isäntä kysyi, että saaneehan sen ilmoittaa. Isäntä itse meni kutsumaan Tuomasta, jolla aikaa Laara poistui syrjähuoneeseen kuuntelemaan. Vähän epäröiden tuli Tuomas ja asettui oven pieleen seisomaan. Isäntä istui lähellä pöytää ja naputteli siihen sormillaan.
—Sitä minä tässä sanoakseni, alkoi hän vähän niinkuin häpeissään,— että kun tämä elämä näyttää enemmän semmoiselta, niinkuin tuota … hajanaiselta, niin minä olen aikonut ottaa vaimon.
Ensin oli hänellä ajatus puhua suoremmin, mutta näin se kääntyi. Tuomas alkoi aavistaa jotain ja levottomasti liikahdellen arveli:
—Vai niin, vai niin… Kuka se olisi?