Mitään pelättävää ei lääkäristä huomannut, jos ei vaan tuo ollut paha merkki, että kasvot näyttivät myhäileviltä ja vähemmin totisilta kuin ennen mökillä käyntiä. Levottomana odotti Laara ensimmäistä sanaa lääkärin suusta, mutta tämä arvasikin tehdä toivon mukaan ja alkoi kysellä, onko tuntunut haavassa ja ruumiissa mitään kipuja. Siitä siirtyi puhelemaan nuorimpiin lasten kanssa, jotka pyörivät äitinsä luona ja olivat pahoillaan, kun tämä ei voinut nousta heitä hoitamaan. Nuorin, vasta puhumista aloitteleva tyttö, ei ruvennut sen pitemmältä vieraan kanssa tuttavaksi, kuin että kävi kurkalta kuuntelemassa taskukellon raksutusta. Mutta tyttöä vanhempi poika taipui mielellään puheisiin.
—Mikä sinun on nimesi? kyseli lääkäri.
—Matti, vastasi poika.
—Vakava nimi sinulla on, kun Matti.
—Siitä tehtiin isänsä kaima, virkkoi Laara sängystään selitykseksi.
—Vai isän kaima sinusta on tehtynä. Missä isäsi nyt on?
—Tuolla tuvan puolella kamarissa, viittasi poika.
—Miksikä se ei tule tänne?
—Ei se pääse, se kaatuisi rappusissa.
—Onko se kipeä?