—En minä tiedä.
—Vanhuus sillä taitaa olla, selitti Laara pojan puolesta.
—Lähde sinä, Matti, viemään sinne isäsi luokse, niin käydään sitäkin katsomassa, esitti lääkäri pojalle.
—No lähtään, sanoi poika tomerasti ja pyörähti ovelle.
Tämä isännän luokse meno ei ollut Laarasta ollenkaan suotua, mutta ei rohjennut estämäänkään mennä, olisi ehkä luullut, että siellä on niin huono hoito, ettei ihmisille näytetä. Tuntui niin tuskalliselta maata siinä ja olla tietämättä, mitä siellä mökillä on puhuttu ja tuolla taas puhutaan. Tämä kiusaava tietämättömyys ja masentava häpeän pelko nostivat lääkärin pois mentyä kyyneleitä silmiin. Tyttö vaan nirisi siinä sängyn kupeella, ja missähän lienee Piattakin viipynyt. Viimein se joutui ja näytti olevan hyvin rauhatonna.
—Mitä ne siellä … virkkoi Laara uteliaana kohottaen päätään.
—Enhän minä joutunut kieltämään, ja se kertoi tohtorille aivan kaikki, läähätti Piatta.
Laara oli vähällä hypähtää kohoksi, kun kysyi:
—Aivanko kaikki?
—Ei se toki kuitenkaan hyvin pahasti, rauhoitteli Piatta.