—Saapihan ne tästä lammista, tarttui Piatta heti puheeseen.—Miten lienee tuo piikatyttö osannut keittää.
—Taitaahan tämä tähän laatuun olla tavallista, virkkoi lääkäri istuutuessaan.—Mutta tuo mäti olisi pitänyt valmistaa voiksi, se menee hukkaan tuolla lailla.
—Niinpä kyllä, sanoi Piatta siirtyen lähempää katsomaan.—Kun on keittäessä menneet ihan ympäri ämpäriä! Mitäs se piikatyttö osaisi, vaan jos emäntä itse olisi kyennyt… Tokko siellä tohtorin kotona saapi mateita?
—Harvoinpa niitä…
—Täällä ne saavat hyvästi, ja kyllä se emäntä niitä laittaa tohtorille, kun vaan sattuisi silloin käyntiä. Aivan ilmaiseksi se emäntä laittaa, kun tuosta paranee… No, jo sille sattui tuon juopon hurjan tautta onnettomasti… Ei toki pidä tohtorin uskoa sen ryökäleen puheita. Joka tuo emäntä hoitaa niin hyvästi tuon miehensä, vaikka se on noin huono, ja tulisi hyvin pahoilleen, jos tuon heittiön valeet leviäisivät ympäri pitäjätä… Tokko se piika on älynnyt tuoda sianlihaakaan pöytään.
—Ei tässä tarvita mitään, sanoi lääkäri vähän kärsimättömänä Piatan rupatuksesta.
—Olisi tuota toki saanut olla, kyllä tässä talossa on, kehui Piatta ja heitti jo viimeinkin vieraan rauhaan ja meni Laaralle kertomaan, mitenkä pitkältä hän on jo ennättänyt tämän puolesta puhua.
Laara antoi Piatalle kaapin avaimet ja neuvoi ottamaan rahakukkaron, jotta saa lääkärille maksaa, kun ruualta pääsee. Rahakkaampaan kukkaroon koskeminen pani Piatan käden ihan vapisemaan ja valtasi mielenkin puoleensa.
—Ottaakohan tuo tohtori monta markkaa käynnistään?
—Kymmeniä se toki ottaa, tiesi Laara paremmin.