—Niinkö paljon? Pitäisi tinkiä vähempään.
—Ei, ei; se saattaisi pahastua ja kertoisi kaikki asiat muille.
—Niin kyllä, minä en tuota muistanut, havaitsi Piatta.—Sietää sille antaa, kun se Elias teki semmoisen.
Ruualta päästyä istui lääkäri vähän aikaa tupakoiden. Käyntivaivat kysyttyään sai Piatta olla käden jatkona rahoja antamassa.
—Tässä on kymmenen markkaa päälle, huomautti lääkäri solauttaen sormiensa välissä setelit erilleen toisistaan.
—Antaa olla, ei niitä ole paljon, sanoi Laara matalalla äänellä. Täällä on ollut tohtorilla jos minkälaisia sairaita, joiden luona on saanut kävellä, ja lienee tuolla nähnyt ja kuullut jos mitä.
—Ei se siihen kuulu, en minä ota sivu siitä, minkä kerran määräksi sanon, puhui lääkäri ja toi rahan takaisin.
Piatta oli ääneti, kunnes näki, että Laara pisti rahan kukkaroonsa, mutta sitten hän alkoi puhua, että olisi toki tohtorin pitänyt ottaa, kun heidän mökillään asti käveli semmoista ruojaa katsomassa, joka puhui tuulta taivasta, josta maksaisi vaikka mitä, ennenkuin semmoista laskisi kaiken maailman tietoon.
Lääkärin mielestä meni tämä akkain hyvitteleminen jo liian pitkälle, ja hän käski valjastaa hevosen ja hyvästit heitettyään meni rappusille odottelemaan.
—Ei toki ottanut sitä kymmenmarkkasta, iloitsi Piatta lääkärin mentyä.