—Ei ottanut, vaan mitähän jos se pahastui meidän puheista, minusta siltä näytti.
—Sitten hän on vähässä, oppinut mies, jos kehtaa akkain puheista pahastua.
—Niin no, ei tuo mitään, mietti Laara,—mutta jos se Elias alkaa jokaiselle tuolla lailla puhua, niin kyllä sitten… Ota Piatta ja vie nämä rahat sille Eliakselle ja sano, että nyt pitää mennä pois näiltä mailta.
—Näinkö monta? ihmetteli taas Piatta.
—Siinä on menneenkin vuotista palkkaa, selitti Laara. Ja uskokoon nyt hyvällä tai minä käsken vallesmannin panemaan kiinni.
Omituisesti kuumensivat rahat Piatan kouraa, kun hän käveli tuota tuttua polkua mökilleen. »Tuolle ruojalle ne täytyy antaa … jos vielä juopi nämäkin … mistä se tietää, minkä verran niitä pitäisi olla…» Hän puristi kumminkin lujasti perille asti, vaikka ne niin hyvälle kutisivat kämmeneen.
III.
Elias katosi niiltä kuuluviin. Nyt Laarakin otti asian lujemmalle ja antoi lautamiehelle käskyn Eliaksen manaamisesta oikeuteen, mutta Eliasta ei löytynyt. Laara toivoi tällä lailla juorupuheiden loppuvan, ja kun ei muuten päässyt siitä selville, neuvoi hän Piatan kylällä liikkuessaan puhuttelemaan ja kuulustelemaan. Varsinkin halutti tietää, mitä Karvosen emännällä olisi sanomista. Piatta valmistautuikin kohta sukkanauhaa kaupitsemaan. Hän kierteli koko kylän, ja kun ei pitänyt kiirettä, ennätti tietoja karttua sievä läksy. Karvolan emännän puheita ei sanonut uskaltavansa eikä ilkeävänsä kertoakaan kaikkia, ne olivat niin pahoja. Mutta Laara uhkasi suuttua, jos ei kerro kaikkia.
—Mitenkä se sanoi? kyseli hän vihan ja uteliaisuuden vallassa.
—Se nyt sanoi jos miten, aloitti Piatta.—Ensin oli tapausta surkuttelevinaan, vaan sitten alkoi pilkata minua, kyllä minä sen ymmärsin, kun sanoi, että olisi siinä tullut lähimökin akoille suuri vahinko, jos puukko sattui vähän syvempään, vaan kyllä hän olisi laittanut pidot koko kyläkunnan köyhille siitä ilosta.