—Oliko siinä muita kuulemassa? kysyi Laara kiihtyneenä.—Minä kysyisin perään, koska hän tahtoisi ihan tappaa minut.
—Oli siinä montakin, yhdistyi Piatta tuumaan.
—Ja saisi se siitäkin sakkoa, kun se sitten pilkotteli, että on sillä nyt rahaa jaella niille … en ilkeä sanoa niin rumasti … ei sen nyt tarvitse nälinkuoliaana kutjastella talosta taloon työtä kyselemässä.
Siitäpä jo Laara tuohtui pitämään aika saarnan Karvosen emännän kunniaksi. Hän tuskastui kaikkiin ihmisiin, kun niiltä ei kuitenkaan saa pidetyksi mitään salassa eivätkä ne heitä hampaistaan.
—Kuka niille kaikki kirjoitellee. Minä en tästä puoleen välitä mistään mitään, minä elän niinkuin itselleni kelpaa, puhukootpa vaikka mitä.
Piatta itsekin pelkäsi joutuvansa hylätyksi ja katui sitä, kun hourautui noita pahimpia puhumaan. Oli kuitenkin vielä jäljellä toisia tietoja, joilla saattoi toivoa asian korjautuvan.
—Lieneeköhän totta sekin, jota sanoivat Tuomaan puhuneen, aloitti
Piatta.
—Mitäs sillä on? kysyi Laara äreänä.
—Sanoivat surkutelleen isäänsä, että sillä muka olisi niin paha olla täällä, että on aikonut luokseen hakea.
—Saisi tulla, niin nähtäisiin, onko hänellä täällä valtaa, tarttui Laara entistä kiivaammin tähän asiaan.—En hätäile, vaikka tulisivat kaikki omaiset ja sama määrä syrjäisiä minua hammastamaan.