Piatta näki, ettei sekään kelvannut mielen lauhdukkeeksi. Ja alkoi kertoa entisen Kuivatun Miinan kuolemasta, josta oli vasta tieto saapunut.
—Näkihän tuon jo tyttönä ollessa, ettei se vanhaksi elä, sanoi Laara äänellä, joka ei osoittanut surkuttelua.—En minä uskonut sen näinkään kauan elävän. Eipä ne ihmiset sanoneet sillä haittahyvän olleen olla, niin on kuulunut, että köyhyyden partaalla ne ovat pyörineet siellä eri paikalla ollessaan.
—Niinpä ne ovat tainneet olla, vahvisti Piatta,—ja nyt puhuivat siellä, että isänsä ja toiset veljet laittavat Reitun maailmalta evästään etsimään, kun kuuluu etukäteen saaneen perintönsä ja ne ovat nyt kaikki menneet.
—Joutaa mennä, virkkoi Laara.—Kovin olikin olevinaan rikas ja arvokas silloin poikana ollessaan.
Omat harmit vähän haihtuivat, kun löytyi jokukin, joka oli luisunut alemmaksi tuosta entisten ylenkatsojain joukosta. Hyvillä mielin hymähteli Laara ajatellessaan tuon Reitun kohtaloa ja sitten omaansa. Mikä hänellä on hätänä? Haavakin alkoi olla terve, ei vaivannut mikään, eikä ollut puutetta.
Pöyhkeänä ja välinpitämättömänä maailman puheista hallitsi hän talouttaan. Hän laitatti uhalla hyvästi isännän kamariin kaikki kohdat, keitti joka päivä eri keitot nähdäkseen, osaako nuo ihmiset vielä parempaa vaatia, jos tulevat tarkastelemaan.
Keväämmällä talvea, kun Tuomas tuli katsomaan isäänsä, jonka oli kuullut huononevan, laittoi Laara taas ruuat mitä parhaiten ja sitten julkaisi Tuomaan kuullen ajatuksensa.
—Niinkö se nyt näyttää, ettei isäntä tule täällä kotonaan toimeen?
Laaran sananheitosta ymmärsi Tuomas, että tässä on ehkä juoruakkain hyvää työtä, ja virkkoi:
—Mitäs puhetta se on?