—Eipä ollut muka tietävinäänkään, sanoi Laara ylpeästi.—Isännällähän täällä kuuluu muutamain mielestä olevan niin huono hoito, että on aiottuna pois hakea. Mutta siitä ei tule mitään, niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu.
—No, nytpä minä kummia kuulen, ihmetteli Tuomas.—En toki ole sanallakaan siitä puhunut. Saat, hyvä emäntä, siltä huolelta maata yösi rauhassa. Minä tulin vaan vanhaa isääni katsomaan, enkä missään muussa tarkoituksessa. Usko vaan niitä juoruakkojasi.
Vanhuksen korviin kuului pahalta nuo riitapuheet ja hän alkoi kiellellä:
—Olkaa toki sovinnossa, harvoinhan tuo Tuomas on täällä käynyt.
Laara ei saanut vielä kyllikseen sanotuksi, mutta hän helpotti, kun tuli ajatelleeksi, että jos hän hyvinkin lienee valehtelijain narrina, ja kun isäntä näytti pahastuvan. Hän muutti kohtelutapaansa ja kysyi:
—Ulkonako sitä seisotetaan tuota hevosta, eikö sitä talliin saa viedä?
—Miten tuo olisi, jos minä tästä lähtisin kotiini, virkkoi Tuomas, kun ei äitipuolen sana kuulostanut erittäin ystävälliseltä.
—Elä nyt ennen yötä, virkkoi vanhus rukoilevasti.
Tuomas ei houkututtanut enempää. Isän iloton elämä perhehuolien alla ja lisääntynyt, kuolemaa ennustava voimain väheneminen herättivät sääliä, niin että entinen katkeruus unohtui. Viime viikkoina oli isännän entinen lihavuus lisääntynyt pöhöttymisestä, raukeat silmät näkyivät syvästä lihasten varjosta, eikä liikuntavoimia ollut sanottavasti. Siinä hän makasi kuin hengittävä lihamöhkäle.
Kahden jäätyä ei isällä ja pojalla ollut paljoa kerrallaan puhumista, kun he olivat luonnostaankin vähäpuheisia eikä toinen jaksanutkaan. Kauan istui Tuomas allapäin ajatuksissaan.