—Siirrypä lähemmäksi, sanoi viimein sairas vanhus heikolla äänellä.
Tuomas siirtyi istuimineen vuoteen luokse.
—Tulit toki sinä käymään, sanoi sairas ilosta liikutettuna.—Ne tytöt eivät käy minua katsomassa enää milloinkaan … ne pelkäävät…
—Ei ne isää pelkää, lohdutteli Tuomas.—Mikä muu mahtaisi olla esteenä.
—Olisin minä toivonut käyvän… Et ottanut vaimoasi tänne ja lapsiasi…
—En arvannut, vastasi Tuomas yhtä surumielisenä.
—Niin … jos eivät näekään minua elävänä… Ehkä se kuolema lähestyy … mikäs se muu noin turvottaa … koettelepas…
Osaaottavaisesti kopeloi Tuomas pöhöttyneitä jalkoja ja käsiä. Hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi, ettei isän elämän loppu mahda olla kaukana. Nuo turpuneet kasvot olivat jo valmiit kuoleman viimeistelylle. Melkein yht'aikaa vierähti vedet kumpaisenkin silmistä, ja sitten seurasi pitkä äänettömyys.
Iltasella tahtoi sairas, että Tuomaalle laitettaisiin vuode samaan huoneeseen. Kumpainenkin aavisti tämän olevan viimeisen yhdessäolon. Vanhus näytti odottavan sitä, ettei muut enää heitä häiritsisi, ja kutsui sitten Tuomaan lähelleen istumaan.
—Minua huolettaa nuo Laaran lapset, aloitti vanhus.