Tuomas vähän säpsähti, hän ei oikein käsittänyt nimitystä »Laaran lapset».
—Sitä minä, oikaisi vanhus, että ne jäävät ehkä miten jäävät… Jos sinä katsoisit, että heistä tulisi oikeita ihmisiä.
—Niin, vaan se äitinsä… Tuomas ei tahtonut oikein osata, mitenkä sanoisi.
—Ethän sinä vihanne niitä? sanoi vanhus rukoilevalla surumielisyydellä.
—Niitäkö lapsia? En toki, jouduttautui Tuomas selittämään.—Sitä minä, että jos Laara ei salli minun niistä huolta pitävän.
—Niin, no, jos ei sallisi, vaan minä pelkään, että … jos se ne … heittää … maailmaan … minkälaisen sattuu…
Selitys keskeytyi, kun täytyi vielä vanhuuden tuottaman haudan partaalla murehtia pienistä lapsista … lapsista, joita oli syntynyt vielä silloinkin, kun ei enää isän jalka kyennyt omin varoin astumaan. Tuomas oli jo päässyt perille, mitä isä tahtoi sanoa, ja auttaakseen sitä jatkoi:
—Niin, kyllähän se miehen mahtaa ottaa, ja jos paha sattuu, niin silloin nuo lapsiraukat joutuvat huonolle jäljelle.
—Sitähän minä pelkään, sai vanhus pahalta mieleltään sanotuksi.—
Hoitanet noita silloin…
Vesissä silmin lupautui Tuomas. Hän tunsi tunnossaan soimausta siitä, että oli tullut kylmästikin ajatelleeksi isästään, joka nyt viimeisillä hetkillään panee suurimman luottamuksensa häneen.