Sairaan vuoteen vieressä, matalalla pöydällä, oli juoma-astia ja kynttilä. Vanhanaikuinen paksu raamattu nojasi puujalustimeensa pöydän toisessa päässä. Tuomas nosti sen polvelleen ja alkoi ajan kuluksi selailla.
—Jos sinä lukisit siitä minulle, virkkoi vanhus.
—Mistähän paikasta? arveli Tuomas käännellen lehtiä.
—Sieltä loppupuolelta minun mieleeni jäi joku paikka, kun piikatytöllä luetin, vaan se luki niin sekavasti.
Monesta kohti Tuomas aloitti, löytääkseen isänsä haluaman luvun, ja viimein se sattui, ja se oli Jaakopin epistola. Hartaana kuunteli vanhus joka sanaa, ja pöhöttyneet kasvot värähtelivät mielenliikutuksesta, kuullessa sanoja, jotka olivat kuin hänelle kirjoitetut. Hän tahtoi nämä muutamat paikat vielä uudestaankin kuulla, kun ei voinut käsittää kerralla. Lapsen rakkaus kuului lukijan äänessä, kun sanat ikäänkuin varovasti tulivat hänen suustaan. Ääni ei kiihtynyt ankarimmissa kohdissa, päinvastoin ikäänkuin säälistä hiljeni. Juhlallisen surumielinen hiljaisuus vallitsi luetun loputtua. Kumpikaan ei puhunut mitään vähään aikaan. Viimein virkkoi vanhus huoaten:
—Paljon minä olen erehtynyt elämässäni…
Tuomas ei osannut siihen sanoa mitään, istui vain ajatuksiinsa vaipuneena.
—Ruvetaan nukkumaan, ehdotteli viimein vanhus.
Kynttilä olikin palanut jo lopuilleen. Sen puhalsi Tuomas sammuksiin ja meni vuoteelleen, joka oli kamarin toisella seinämällä. Uni ei tahtonut tulla ensinkään silmiin. Hänellä oli ensi kerran tilaisuus ajatella elämän vakavampia asioita. Yön hiljaisuus lisäsi mielen levottomuutta ja sai korvat tarkkaavaisiksi pienimpiäkin risahduksia kuulostamaan. Väsymys jos huomaamatta yritti viedä silmät umpeen, havahti siitä heti, kun kuuli raskaamman henkäyksen isän vuoteelta. Tuli ajatus, että jos ne ovat elämän langan katkeamisoireita. Kello näytti jo sivu puolta yötä, kun hän vielä viimeisen kerran kuunteli ja katsoi varmuuden vuoksi valkealla. Näkyi nukkuvan rauhallisesti. Nyt Tuomaskin jo nukkui eikä herännyt ennenkuin aamulla.
Hyvin ikävää oli isännästä, kun Tuomaan täytyi mennä kotiinsa. Hän näytti aavistavan, että nyt taitaa olla viimeinen elävin silmin näkeminen. Eikä se ollutkaan turha aavistus.