Muutamia päiviä vain kului, kun vanhus jo nukkui kuolon uneen, nuhjahti hiljaisesti kuin koivun pökkelö sammalikolle, ahon laitaan. Hoitajapiika oli nukahtanut eikä huomannut mitään ennenkuin aamupuolella yötä. Vanhus oli nyt heittänyt tämän maailman, jossa oli tullut erehdyksestä ajatelleeksi liian kauankin elävänsä.
Laara oli ottanut piian tuoman sanoman melkein niinkuin kauan tietyn asian ilmoituksen, mutta kun päivän valetessa oli ruumis laitettuna kuolinvaatteihin ja kaikki joukot seisoivat ympärillä katsomassa, puhkesi hän mitä valtavimpaan itkuun. Muut vaimot eivät voineet olla yhtymättä valitukseen, mutta miehet seisoivat tylsästi katsellen. Viimein kyynelten vuoto taukosi ja miehet saivat käskyn nostaa ruumiin lautoineen karttujen päälle ja kantaa aittaan.
IV.
Kelirikko lähestyi, eikä saattanut sen takia säilyttää viikkomääriä kuollutta hautaamatta. Laara keräsi kylän akkoja leipomaan, juomia panemaan ja huoneita puhdistamaan. Isosti hän haki kaupungistakin hautajaisvaroja ja lähti sitten vieraita kutsumaan. Paljon oli ensin aprikoimista, ketä kutsuisi ja ketä ei. Luulosta syntynyt viha vastusti alussa hyvinkin paljon, mutta kutsumamatkalle lähdettyä alkoi mieli lauhtua, kun pahansuoviksi luullut ottivat kotonaan mitä ystävällisimmin vastaan. Karvosen joukot saivat kumminkin jäädä kutsumatta, siihen oli monenlaisia syitä. Kuivatusta tapasi hän Miinavainajan miehen, Reitun, jonka hänen isänsä todellakin oli erottanut pois, ja nyt hän köyhtyneenä jouti oleksimaan vaikka missä. Paljon hän näkyi häpeävän köyhyyttään, oli niin alamainen ja koetteli aina katsoa, ettei häneen pahastuttaisi. Vähäisimmästä viittauksesta siirtyi syrjään ja oli vähälläkin käskyllä valmis tekemään pieniä pihatöitä. Laara katseli uteliaana tuon masentuneen alamaisuutta. Siihen vertaamalla käsitti vasta oikein oman arvonsa. Niin maailma muuttuu, ajatteli Laara hyvillä mielin. Ei se ennen katsonut miksikään, mutta kyllä se nyt saapi huomata. Varmaan se tulisi hautajaisiin, jos kutsuisi. On toisekseen soma olla kutsumatta, sittenpähän näkee, että näin sitä tehdään, kun varat kannattaa. Kumpainenko teko olisi parempi, sitä kesti koko talossa-oloajan miettiä. Ihan poislähtiessään hän teki loppupäätöksen ja vähän pilkallisesti mainitsi, että »tule Reittukin, jos muilta töiltäsi joudat». Reittu otti kutsun aivan täydestä ja meni kiitollisuudesta kääntämään Laaran hevosta matkalle.
Hautajaiset olivat arkipäivänä. Aikaisin aamusella alkoi ajaa körötellä vieraita. Kaikilla oli tuomista, ei tosin sen useampaa lajia kuin nyytillinen leipiä ja maitohinkki. Tuomisineen astuivat vieraat huoneihin, sitaistuaan kiinni hevoset, joiden riisumisesta ja ruokkimisesta sai talon miehet pitää huolen.
Laara oli pukeutunut mustaan vihtoriiniin ja otti arvokkaana vastaan vieraita. Rengit saivat käskyn riisua kiireellä vierasten hevoset ja ruokkia ne hyvästi ennen kirkolle-lähtöä.
—Ei me hyvin kiireellä ennätetä, kun pitäisi silppujakin hakata, ilmoitti renkipoika.
—No sepä on, kun ei ennen ole pidettynä jo huolta, moitti Laara.— Menkää nyt heti, ja eikö täällä olisi jotain miestä, joka alkaisi riisua noita hevosia.
Viimeisiä sanoja sanoessaan kääntyi hän huomauttavaisesti Reittuun päin, joka oli tullut Kuivatun joukkojen mukana ja sattui seisomaan siinä lähellä. Reittu ymmärsi viittauksen ja virkkoi:
—Minä saatan olla apuna.