—Niin kyllä, Reittuhan se joutaa, sanoi Laara välinpitämättömästi, aivan kuin jollekin käskyläiselle..
Enin osa vieraita istui tuvassa, rohkeimmat vain olivat seuranneet kehoitusta ja menneet kamarihuoneisiin. Joukkoja vilisi jo sievoisesti, mutta lisää Laara odotti. Eniten vaivasi mieltä, kun ei vainajan entisiä lapsia näkynyt vielä yhtään. Samapa se, ajatteli hän; ja näyttääkseen, ettei tänne oltu kutsuttu tyhjän nolottajaksi, käski hän antaa tulleille vieraille kahvia ja muuta juomaa niin paljon kuin ne vähänkin ottavat.
—Annetaanko rengeillekin niin paljon kuin ne ottavat? kysyi viinan antaja Laaralta.
—Ei kuin joku ryyppy mieheen ja sille Reitulle samoin, joka on ollut niillä toverina, neuvoi Laara.
Melkein lakkaamatta keikkuikin pikarin kanta ilmassa. Miehet alkoivat tulla puheliaiksi, varsinkin ahneimmat, ja voiteeksi rupesi miedompi juoma vaimojenkin kielille näin aamueineeksi.
—Eikö sitä isäntää käytetä tuvassa vielä? alkoivat vieraat kysellä.
—Ei tässä ole ennätettynä, vaan pitää se hakea, kun joutuu renkejä kantamaan, sanoi Laara.
—On tässä kantomiehiä, jos vaan on joka veisaa, sanoivat miehet.
Siitä oli pidetty huoli. Kohta olivat melkein kaikki vieraat aitan luona, josta vainajan tuttavat nostivat ruumisarkun karttujen päälle ja virrenvärssyä veisatessa kantoivat tupaan. Siellä avattiin arkku ja joukko keräytyi ympärille. Vainajan lapset asettuivat aivan arkun viereen. Vanhimman pojan silmistä juoksivat vedet, mutta nuorempi poika ja tyttö katselivat väliin vieraita ja nöpelöivät mustankiiltäviä arkun reunuksia. Vainajan elottomat kasvot olivat melkein entisellään, sama yksinkertaisuus piirteissä, eivätkä lihaksetkaan olleet sanottavasti laskeutuneet, paitsi silmät olivat painuneet yhä syvemmälle.
Iäkkäämmät ihmiset seisoivat lähellä arkkua, ja joillekin taisi muistua mieleen oma kuolema. Nuorempi väki katseli välinpitämättömänä ulompaa, ja joku sanoi, vainajan lapsiin viitaten, tovereilleen: