—Nuo nuorimmat lapset eivät ole milläänkään, vaikka vanhin itkee.
Vastaukseksi sai tämä pukkauksen kylkeensä ja nuhtelevan katseen.
Laara oli ollut kiirehtimässä ruuan laittajoita, mutta joutui nyt tupaan ja arkun luokse tultuaan pyyhki ensin itkevän poikansa silmiä ja sitten toisten päitä silitellen puheli:
—Siinä on semmoista joukkoa, jotka eivät vielä ymmärrä mitään.
Joku emäntä lähestyi Laaraa ja kysyi:
—Tokko niitä entisen emännän lapsia on vielä yhtään täällä?
—Ei noita ole näkynyt.
—On kaiketi niitä pyydettynä tulemaan.
—Ensimmäiseksi toki kävin kutsumassa ja pyysin niinkuin illalla jo tulemaan, puhui Laara paheksuen.—Jos lienevät mielestään niin hyviä, ettei kannata tulla. Vaan kävisi tuota toki isäänsä katsomassa viimeisen kerran, vaikka se olisi ollut mielestä kuinkakin halpa ja huono.
Laara kosketti ruumiin kasvoja ja käsiä, ja ääni alkoi väristä. Aivan itkun vallassa hän jatkoi: