Ruokailtuaan alkoivat joukot laittautua kirkolle lähtöön. Välipaloiksi matkalle varusti Laara suuren kontillisen eväitä: leipiä, voita ja sianjalan, sekä kielen kostukkeeksi suuren pullon viinaa.
—Millä hevosella se ruumis viedään kirkolle? kyselivät rengit.
—Paneehan oman oriin, neuvoi Laara.
Tuomaalla oli ollut jo kotoa lähtiessään mielessä, että hän vie omalla oriillaan isänsä hautaan, ja tuli esittelemään sitä Laaralle.
—Antaa mennä omallaan, vastasi Laara vähän ylpeästi.—Vaan tarvitsisi sille ajomiehen, jos haluttaa tulla.
—Pääsen minäkin omallani, hylkäsi Tuomas tarjouksen.
Tuomaan vaimosta näytti eripuraisuus tämmöisessä asiassa pahalta, ja hän sai miehensä houkutelluksi menemään, vaikkapa ei olekaan oma hevonen. Nyt syntyi liike kartanolla, kun kaikki piti olla valmiina silloin, kun arkku kannetaan ulos.
Omaiset ja ketkä joutivat kokoontuivat katsomaan, kun arkun kansi nostettiin paikoilleen ja naulattiin kiinni. Heti sen perästä alkoi matkallelähtövirsi, jonka aikana miehet kantoivat arkun rekeen. Tuomas istuutui arkun kupeelle, reen laidalle, silmät kosteina, ja nykäisi värssyn loputtua hevosta juoksemaan. Perästä ajoi Laara vanhimman poikansa kanssa ja ohjasi itse. Tuomaan muu joukko oli saanut Reitun ajajaksi.
V.
Hyvin huonolla tuulella palasi Laara kirkolta kotiinsa. Tuomas ja samoin kaikki entisen emännän lapset olivat niin epäkohteliaita, että menivät hautauksen päätyttyä sieltä suoraan kotiinsa. Sen ne tekivät yksistä neuvoin, eikä Laaran arvo antanut ruveta heitä hyvin nöyrästi pyytämäänkään. Ori, jolla ruumis vietiin, jäi Reitun paluutettavaksi.