Vieraita odotti täyteläiset ruokapöydät. Viinaa oli matkalla aina vähän päästä maistettu, mutta syötyä vasta alkoi oikea juominki. Laara kehoitti vaan antamaan. Häntä yhä harmitti tuo omaisten ylenkatsominen, mutta kyllä muiden vierasten täytyy tunnustaa hautajaiset hyviksi, ja juotuaan ne eivät jouda muistelemaan sitä, minkä nuo omaiset tekivät. Iltasella ei ollut suurta vaivaa vieraiden yöksi kieltelemisessä. Niistä ahneimmat nukkuivat aloilleen, ja toisilta kului aika aivan huomaamatta, ryyppiessä ja poristessa, niin etteivät ne muistaneet yrittääkään lähteä.
Unteloina ja pahasti haukotellen ne aamusella kuonistelivat ylös, kun kahvin kantaja meni herättelemään. Miehille ei monelle tämä lämmin eine ensinkään kelvannut; vasta sitten kun pikarin kilinä kuului pään pohjista, aukenivat silmät ja suu vetäytyi uniseen hymyyn. Aamiaisen jälkeen alkoi vieraita yksi toisensa perästä mennä kotiinsa. Kuivatun emäntää ja isäntää pyyteli Laara olemaan viimeiseksi, ne kun olivat hänelle ikäänkuin omaisia.
—Kyllä sitä nyt jo pitää lähteä, päätti Kuivatun emäntä, jonkun aikaa viivyttyään.—Siellä kotona hevosia tarvitaan, tässä kohta rekikeli pettää.
—Samapa se on meillä, sanoi Laara.—Näissä hautajaispuuhissa on mennyt paljon aikaa, ja etimäisen niityn heinät ovat vielä siellä, eikä ole ajajata kolmannelle hevoselle.
Hän ajatteli vähän ja kääntyi sitten Reittuun, joka odotteli vanhojen lähtöä.
—Eikö tämä Reittu joutaisi parina päivänä ajamaan tuota oritta, tässä kun olisi niin kiire niiden heinäin veto.
—Miten tuo olisi? arveli tämä katsahtaen tovereihinsa.—Minulla ei ole työvaatteita täällä mukana.
—Löytyy meiltä vaatteita, ei niistä tule puutetta.
—Jää vaan työhön, kun on tarvis, kehoitti Kuivatun isäntä, jolta
Reittu odotti myönnytystä.
Asia oli silloin sovittu. Vanhat menivät kotiinsa, ja Reittu jäi työmieheksi.