Samana päivänä laittoi Laara joka miehen heinään ja sitä tekoa joka päivä, varhain aamusta myöhään iltaan. Välituntia eivät saaneet kuin siksi, että syödä ennättivät. Laara tiesi nyt olevansa yksinään isäntänä, ja hän tahtoi näyttää miten aloitetaan, olipa vielä huvittavaakin nähdä, kuinka aikamiesten täytyi nousta ja mennä, vaikka niitä väsytti. Tätä vauhtia olisi ollut ehkä enempikin aikaa, mutta hän kuuli Eliaksen paikalle otetun rengin kerran kiroilevan: »nyt tässä ahava taisi tulla, jaksaa, se ollen, rengit nukkua yönsä ilman hyppimättä ja ovia potkimatta.»
Silloin täytyi helpottaa menon kiivautta tavallisiin.
Reittu ajatteli heinäin vedon loputtua joutavansa pois ja kyseli vaatteitaan.
—Olisi tässä vielä työtä, esitteli Laara.—Kalanpyynti kohta joutuu ja pyydykset ovat korjaamatta. Osannet noita korjata?
—Kyllähän minä osaan, vaan pitäisi asiain tähden liikkua muualla, esteli Reittu.
—Ne ei mahda olla niin tärkeitä, korjaa vaan, kyllä palkkasi saat.
—No, pitänee noita korjailla, taipui Reittu.
Verkkokasa kannettiin tupaan ja niiden ääressä hän istua nuukotti pitkät päivät. Selkää se tahtoi pakottaa ja teki mieli keskellä rupeamaakin oikaisemaan, mutta jos katsovat laiskaksi. Ei Laarakaan käskenyt levähtämään, vaikka huomasi, miten Reittu olkapäitään kohotteli. Olkoon vaan uuttera, kun on kerran työmieheksi joutunut. Näkyi se itsekin ymmärtävän asemansa, oli aina masentuneella mielellä ja näytti kiirehtivän mitä pikaisimmin työtänsä päätökseen. Mutta verkkotyön loppumisesta ei ollut tietoa, sillä Laara toi rihmoja ja käski kutomaan uusiakin.
—En minä joutaisi enää näitä uusia kutomaan, selitti Reittu melkein rukoilevasti.
—Mitä ne on ne kiireet? kysyi Laara pilkallisesti.