Laara ei ollut sitä kuulevinansakaan. Hän tiesi lupauksellaan olevan voimaa pysyttämään miestä nöyrästi työssä, ja jos ei siltä näyttäisi, niin onpa vielä aikaa peräytyä.
Uutena miehenä tarttui Reittu käpyyn, ja kun lammin rannoille ilmestyi sulia paikkoja, alkoi hän laitella pyydyksiä veteen. Kalastusta oli kevätkesäkin kokonaan, ja kun se loppui, tuli muita töitä. Melkein peloitti, jos sattui päivän loma tulemaan, se kun ei näyttänyt olevan Laarasta suotua. Eikä liikkumiseen ollutkaan halua, kun alkoi tottua tuohon säännölliseen työntekoon, eivätkä velkamiehetkään taas ahdistaneet. Mutta vielä niitä kumminkin oli jäljellä, ja kun ne saivat kuulla, että yksi oli ahdistelemalla saanut, alkoivat toisetkin parhaana työaikana uhkailla työtuomioilla. Ei auttanut muu, kuin täytyi mainita Laaralle tästä pulasta.
—Eipä minunkaan kannata ottaa monia satoja maksettavakseni. Vähän ne yhden miehen työt ennättävät niitä lyhentää, vastasi Laara.
—Onhan se niinkin, myönnytti Reittu alamaisena.—Vaan ne hakevat tuomioksi ja siellä summa yhä suurenee. Kyllä minä koettaisin maksaa, ja jos en työnteolla ennätä, niin ehkä sieltä tulee vielä jonkun verran isänperintöä, niin niillä viimeistä.
—Olisiko noihin luottamista? Vaan kun et näy muiltakaan saavan ja tässä on paras työaika käsissä, niin jospa minä vielä hätäisempiä velkamiehiäsi suoritan.
Paljon enemmän luuli Reittu saavansa houkutella, mutta pääsikin näin vähällä. Hän oli nyt rauhassa. Ensimmäisenä miehenä hän liikkui niityllä, kun Laara oli uskonut työn johdonkin hänen huolekseen. Mieli muuttui iloisemmaksi ja vähitellen vakaantui ajatus, ettei tässä ole hätääkään, kun tekee työtä, ja sitä sai tässä paikassa kylliksi. Ei tullut vaatteestakaan puutetta, niitä teetettiin talosta tarpeen mukaan ja pyytämällä sai rahaakin siksi, etteivät rahan tuntomerkit aivan unohtuneet. Reittu jo ajatteli elämäänsä mitä parhaimmaksi, olla vaan tämmöistä enemmän aikaa. Mikähän tuosta seuraisi, jos olisi yrittää? ajatteli hän. Jos suuttuu ja käskee pois, niin pikaisemmin pääsee velasta.
* * * * *
Talven kuluessa vahvistui Reitun ajatus, ja keväämpänä, muutamana sunnuntaina, hän jo ilmaisi sen Laaralle.
—Vai niin, sanoi tämä ruveten hyvin totiseksi.—Vai semmoisia sinä tulet puhumaan. Luuletko sinä minun olevan niin miehen puutteessa, että sinut ottaisin. Elä luule siltä, jos olen antanut olla tässä työssä ja auttanut pakkotyöhön joutumasta. Et toki minun omaisuuttani saa tuhlataksesi, niinkuin tuhlasit omasi ja Miinan omaisuuden.
—En minä tahtoisi omaisuutta, enkä tuhlaisi, jos saisinkin, selitti
Reittu nolostuneena.