—Vai et tahtoisi omaisuutta. Sitähän sinä olet ikäsi hakenut. Mitäs muuta sinä Miinaa ottaessasi tapailit kuin omaisuutta?
—Satuin vaan siihen rakastumaan, ei siinä muuta ollut.
—Vai niin, että satuit, oikaisi Laara.—Mikä se satutti muu kuin tavaran toivo silloinkaan. Etpähän sattunut köyhempiin, mikäs siinä oli? Ei toki antanut arvo tuskin sanaa vaihettaa. Jos minullakin olisi ollut nykyinen omaisuus, niin ehkä sitten olisin ollut jotain mielestäsi, vai mitenkä?
Reittu joutui pulaan, miten vastata.
—Eihän se ole minun vikani yksinään, jos on ottaessa ollut perintökin vähän mielessä, sanoi hän viimein.
—Niinpä se täytyi tunnustaa, iloitsi Laara pilkallisesti.—Luulisi nyt olevan huolettomat päivät, kun on ollut niin viisas, että on osannut muiden mukaan ottaa rikkaan.
—Annetaan jo olla nuo puheet, houkutteli Reittu.—Köyhähän minä nyt olen, kun en osannut säästää.
—Paremminko luulisit nyt osaavasi? kysyi Laara pistävästi.
—Osaisin toki. Enkä minä pyrkisikään haltijaksi, tekisin vaan työtä ja kysyisin kaikki sinulta, selitti Reittu ohjelmataan.
—Mahtaisit kysyä! Kysyitkös Miinalta?