—Ei se muille antaisi; eikö tuo kesytelle tyttöä omille pojilleen.
Mitä ne suruttomat ja mökittömät perintöakalla tekee. Se on niinkuin
Rasti sanoi kerran häissä juopuneelle, jolta oli hattu kadonnut, että
autuaalle annetaan kintaat, vaan jumalattomalta hattukin menee.
—Jokohan niin on? sanoi Pasanen.
—Niin kaiketi se näkyy tätä nykyä olevan, ja olkoon … se heistä huolikoon! sanoi Lassi ja herkesi ääneti.
—Mitä sinä siitä välität, sanoi vähän päästä Pasanen, kutsu vaan poikasi, minkä se Hemmo voipi.
—Minkäpä se kyllä voisi, vaan mitä se Matinkaan työnteko hyödyttäisi: minä milloin kuolen, Hemmo ajaa pois, puheli vähän suruissaan Lassi.
—Senhän se ehkä tekisi, myönsi Pasanen, ja … ja, käänsi hän puheensa, ei siinä talossa oltu säälitty suoloja keittoon pannessa, niin hitosti janottaa, vaikka en syönyt yhtään kalaa.
Nytpä sattui Savitienkin ukille mukava puheenaine. Harvaan alkoi hän puhua jaaristaa.
—Tuo Tuomas, tuo kasakka Tuomas … se on vähän kova suolaisen syöjä … neljä potkusärkeä söi yhdellä kertaa ja vielä veti viidettä pyrstöstä … enpä malttanut … jo sanoin … Tuomas … pistäpä suolavedessä.
Näytti, että ukkia vieläkin säälitti tuo särkien tuhlaus, ja hän lisäsi:
—Kala ei vaivatta maalle tule, ei sitä kannata suden tavalla syödä.