Pasanen kuunteli ukin tarinata niin hartaasti, että pudotti tuohisropposen, jolla hän joi, järveen ja sitä kiinni tavoitellessaan oli mennä itse jälestä.
—Nyt sen pahuus vei, virkkoi hän.
—Vieköön tuollaisen astian, sanoi ukki. Hyvä, kun et itse mennyt.
—Mulle sattui kerran somasti, alkoi ukki taas jorrittaa. Teille sen suhahdan, ette ole kylän kelloja.—Kun minä kulin yksinäni kalassa ja meloin keskellä venettä seisaallani, niin annahan ollakaan, en huomannut verkon vilkkaria, ennen kuin aivan kohdalla… Rupeanpa kiinni tavoittamaan, vaan silloinkos puikasin päälleni järveen ja vene meni sitä kyytiä tiehensä. Mut oli luojan lykky, … sattui matala … pääsin polkkasin maalle.
Monelle hän oli tämän ennenkin suhahtanut, vaikka jokaista kielsi, että sulle suhahdan, elä virka muille.
Yli järven oli kohta kulettu. Venheen keula kohisi jo rantaruohossa, jysähti äyrästä vasten ja seisahtui siihen.
Vaimot nousivat venheestä, ja alkoivat astua latustella kotiinsa. Miehet vetää jutistivat maalle venheen, jossa oli vettä aika paljon, sillä ei kalamiehet venheitänsä hyvin pitäviksi pyydäkään, kalat kun vetisessä venheessä elävät paremmin.
Savitien ukki kun oli perämies, niin aukaisi hän venheen tapin ja vesi alkoi torvena juosta kuristaa ulos. Venheessä olevat rikat kiersivät ympäriinsä vesipyörrettä, likenivät vähitellen ja viimein mennä kurahtivat reiästä ulos.
II.
Kekri oli pyhänä.