—Kellekä?
—Mansikalle.
Mansikka siirtyy sinne, missä kaivataan, ja toiset jatkavat hohoilemista.
Matti istui vähän erillään muista ja sattui olemaan rakas mesikalle, joka oli Hintti. He kun pääsivät yhteen, niin eivät eronneetkaan, vaikka joku olisi hohoillutkin.
Toiset kun näkivät, että näiltä meni aika sipinässä, jatkoivat keskenänsä leikkiään ja kysyivät aina pilan vuoksi Hintiltä ja Matilta, että onko puolukka ja mansikka rakkaat keskenänsä.
—No jo no toki, sanoi välistä Matti.
—Mitä häntä kyseletkään, yhtyi Pekka puheeseen. Sanoihan mustalaisakkakin riittäneen rakkautta riiaamisen aikana kokonaiseksi kesäiseksi yöksi.
Monta vuotta oli Matti koettanut saada Hinttiä kierrokseensa, mutta ei se oikein vedellyt, ja senpä tähden oli Matti usein epätoivossa.
Hintin koti oli toisessa kylässä. Isä oli kuollut. Eläessään hän oli pannut tyttärelleen perinnön määrän, joka oli veljien maksettava. Aikamiehiä veljiä oli monta ja useimmilla emäntä. Tällaisessa tapauksessa tytär joutuu veljien emäntien hylkyläiseksi, jos heissä lienee vähänkään ensimmäiseltä Eevalta perittyä luonnetta. Ja ainahan sitä on hyvä olemaan. Olihan tuota Saarassakin. Eikä siinä auta muu kuin tyttären täytyy joko päästä miehelään tai jos ei pääse, niin ei kotonakaan kaivata, oleksipa missä hyvänsä. Siitä syystä Hinttikin oli usein Hemmolassa tätinsä luona. Siellä tutustui häneen Matti, kun hän oli isänsä luona ollessaan maksamassa mökin päivätöitä Hemmolassa.
Tätä nykyä Matti oli ollut aivan toisaalla päin renkinä, ja Hintin tapaaminen toi hänelle juuri kuin uutta elämän virkistystä.