—Mitähän siitä tulisi, jos kaikkia ääniä kuunneltaisiin, sanoi muutamakseen Matti Hintille. Onhan metsässä paljonkin kelloja. Jos lehmän hakija kaikkia yhtä tarkkaan kuunteleisi, niin ei omiansa löytäisikään, vaan aika menisi niitä kuunnellessa. Ja siellä seassa on niin kamalalla äänellä mölkättäjiä, että varmaan rupeaa kammoittamaankin. Samoinhan on nuo vanhat. En ymmärrä, kateuttako se lienee vai mitä, mutta harva asia niiden mielestä näyttää oikealta. Vaan eihän kuusta ja kukosta eikä vanhoista ukoista ole mitään taikaa.
—Luuletkos minun heitä kuuntelevan, sanoi hiljaa Hintti. Olenhan sulle monesti sanonut että maltahan, eihän ole kiirettä.
—Kyllä olen tuon jo kuullut, mutta et arvaa, kuinka ikävää on odottaa määrättyäkin aikaa, ja määrätöntä vieläkin ikävämpi. Se tuntuu minusta siltä, kuin sanoisit, että olehan hätävarana siksi kun parempia tulee.
—Siinä luulet joutavia. Enhän toki sinua miten saata pitää hätävarana.
—Niin no, jos luullen, mutta arvaat sen, että kipeä on hellä, vaikka se olisi kellä.
—Mikä kipeä … ole joutavata.
—No tiedäthän sen, että rakkauden ikävä on niin huono tauti, siihen…
—Heitä jo, keskeytti Hintti. Luulevat muut meidän hyvinkin salaisia puhuvan.
—Eihän ne väärin luulekaan.
—Luulevatpahan.