—Minä en teiltä siihen kysykään lupaa, sanoi Pekka. Ja jos tulette estämään, niin saatte tuliset lähtimet.
—Kaiken näköisiä hulluja niitä on maailmassa, jupisi Hemmo, kun näki ettei mikään auttanut.
—Onhan niitä hulluja yhdeksänlaisia ja Kolla-Anni kymmenes, lisäsi
Pekka ja otti sairaansa ja hoiti rekeen.
—Etkö liene luvatta ottanut talon reen, sanoi Hemmo, kun ei muuta enää osannut.
—Ja se ei kuulu syrjäläisiin. Ja ei muuta kuin hyvästi, emäntä; vaivoistanne vasta puhutaan.
Silloin Pekka alkoi lykätä rekeä jäälle ja Hemmo lähti pahoilla mielin kotiinsa kainalossa "Huutavan Ääni", jota hän tällä kertaa sai aivan turhan tautta kanneksia. Mennessään hän katsoi jäälle, jossa Pekka vihkaisi mennä toiselle puolen.
* * * * *
Hitaasti parani Eerikka, vaikka täällä häntä kyllä hoidettiin hyvästi. Pekkakin oli usein hänen luonaan, vuoleksi työkseen piippuja ja lusikoita ja vakuutteli Eerikkata, jos se joskus vielä yritteli hourailemaan, ja jutteli maailman tarinoita, saadakseen siten tuon Hemmon tyrkyttämän pelon haihtumaan. Välistä pisti pienen lystin laulunkin niinkuin esimerkiksi kupparista:
Kuppari kun tämän kuulla sai, että sika häneltä sarvet söi, kuppi-kirveensä kiveen hakkas, viimeiset sarvensa uuniin nakkas: Koira tuota virkaa pitäköön, että kenenkään verta imeköön!
Tämänlaiset olivat Pekan parantamiskeinot. Ei hän liioin nuhdellut tarpeettomasta pelkäämisestä, eikä taas liian usein toivonut entiselleen tulemista, mutta sitä hän kuitenkin puuhasi.