Palkollisten vapaaviikko oli loppunut.
—Miten tässä käynee, tuumaili Savitien ukki. Olisi jo renki tarpeen, vaan toisessa kohti se Eerikan kohdalta taitaa nykyensä olla.
—Ehkäpä se Matti rupeaa, neuvoi Pekka. Ei kuulu Hemmo antavan olla isänsä mökillä.
—Saisi tuolle suhahtaa, mitä tuo sanoisi, myönsi ukki. Ja jospa se siitä paranee Eerikkakin, vaan onhan tässä työtä sillekin, kun mitäpä minusta enää lieneekään.
Mattia rengiksi saamaan lähti ukki, mutta monesti hän virkkoi, että sanon vieläkin, kun Matti vaati toista sataa palkkaa vuodelta ja talon vaatteen.
—No jospa minä sen sulle annan, sanoi viimein ukki. Ja jos sinä mies lienet, niin et moiti isäntääsi; sanon kun sanonkin sen sulle.
Näin oli ukin päätös, ja aina hän siinä pysyikin, kun Matti osasi olla hänen mielikseen ja lähti aina aamuisillakin käskemättä työhön, eikä torkkunut, josta ukki oli vihainen.
Vähitellen Eerikkakin parani ruumiinsa puolesta, mutta ymmärrykseltään ei hänestä tullutkaan entisen laista; näytti vähän töllerömäiseltä. Virkistyi hän kuitenkin vähitellen, kun Matti neuvoi käymään tohtorissa ja muutenkin hoitamaan.
Ukki ei niin paljon huolehtinut, tuumailla jorisi vain:
—Sen minä sanon: ne on niitä päitään, jotka joutavasta pehmiävät.