—Mitä sitä nyt kaikille juottelemaan, esteltiin samassa.
—Ei se silti kaikkia ole, ottakaa vain pois, kehoitettiin uudestaan.
—Ei sitä nyt olisi tarvinnut, puhui ottaja niin kauan, kunnes kahvin ryyppiminen esti puheen.
Uunin pankolle joutivat pannut, kun tuo hyvän tuulen velli lakkasi niiden torvista tippumasta. Silmiään tiristellen luki muuan emäntä virsikirjasta sunnuntain rukousta ja näyttääkseen hartaammalta nyökytteli vähän itseänsä. Alkoivat siinä joutessaan jotkut pureksia aamiaista nyytistään. Muutamat söivät hyvin vähän, toiset eivät kuvalle maistaneetkaan.
—Kovinpa vähän te söitte, muistuttivat syöläimmät.
—Me ollaan kirkkokäynnissä, huomauttivat toiset.
Edellinen joutui vähän hämilleen, kun oli unohtanut nuo säännöt ja syönyt vatsansa täyteen, niin että oli jo lopussa viimeinen pala, jota ei enää viitsinyt tähteeksi heittää, ja eihän se pitkän yön kuluttua liiaksi ollutkaan. Ne jotka ensiksi joutuivat syömästä, veivät yksitellen eväsnyyttinsä aittaan, ja sillä tiellään pistelivät haluiseen suuhunsa sievän kämpäleen pannurieskaa tai lättyjä kesävoin kanssa. Johtui tuossa vähän mieleen nuo sanat, että "paastota ja ruumiillisesti itsensä valmistaa…" mutta sananlasku piti puolensa: "ei auta sielua säästäminen, kun ruumis ruokaa tarvitsee."
* * * * *
Jo oli kellonsoittaja ja joku toinen mies noussut tapuliin ja he panivat kellot moukumaan; juhlapäivän kunniaksi. Ensin alkusoitto, sitten papille tulokellot ja viimeiseksi pienimmällä kellolla pimputettiin rippimiehille.
Kirkonmenot alkoivat. Suntio avasi sakastista kirkkoon tulevat ovet ja kappalainen astui juhlallisesti alttarille pitämään rippisaarnaa. Hän oli teräväpuheinen ja kirkassilmäinen mies. Hänen kirkkaita silmiänsä ei sanankuulijat kuitenkaan oikein nähneet, sillä hänellä oli aina silmälasit.