VII.
Savitien lastualla oli pienoinen aitan salvos, johon Matti aina muiden töiden lomassa pani kiinni milloin hirren, milloin kaksi. Marian päivän edellisellä viikolla hän jouti siihen työhön useampina päivinä. Tulista vauhtia lentelivät lastut, kun hän rietautui oikein lyömään. Korkealle ilmaan ne lentää pyristivät ikäänkuin niillä olisi ollut hyvätkin siivet.
—Tuolla lailla sitä lyötäisiin, jos itselle sattuisi tarvis tulemaan, ajatteli hän lyödessään. Mutta hiljennettyään entiselleen hän ajatteli, että tokkopa sattunee tulemaankaan; ei ole siitäkään kirjeestä tullut mitään vastausta, ja tulkoonpa jos tahansa, en virka tuon enempää.
Puolipäiväiselle kutsuttiin Matti. Aterian jälkeen ukki viittasi hänelle kamarinsa ovelta, että on vähän suhahtamista; käväise täällä.
Suhahtaa ukki aikoi, mutta ei hän juoruakkain tavalla suhahtanut (jotka toisen pään kaappaavat syliinsä); kuuli ukin puheen ulommaksikin.
—Kysyn vieläkin, virkkoi hän, aivanko se on sun viho viimeinen sanasi, ettet rupea enää kesäksi?
—Eipä taida siitä someta, kun kerran sanoin, toisti Matti.
—Suurtako rahaa vain mieli kaipaa.
—Tulkoonpa sitten suuri tai pieni, kunhan käypi.
—Vaan sanon vieläkin: eikö kävisi heittäminen tuumalla millään pois sitä lähtöä, niinkuin sen tiedät, minun talouden hoidosta ei tule mitään, nuo jalat kun ovat pilautuneet, niin ettei pääse ei työpaikkaan liikahtamaan; tarpeen olisi talossa, joka pitäisi huolen … vieläkin kysyn: eikö tuumalla millään?