Kivimäen Kaspo Haverinen kelletteli riihen kiukaalla arkussaan eikä tietänyt hituistakaan, mitä menoa vaimoväki piti hänen huoneissaan. Vettä ja hiekkaa lattiat hulaisillaan, ja kolme kovakätistä naista hankasi sumilla, pitkävartisilla luudilla niin, että vesi pärskyi ja luutien sussutus kuului kartanolle asti.
— Tokkohan näitä lattioita on sitten Hetan hautajaisten pesty kertaakaan, arveli Kustaava.
— Ei ainakaan viiteen vuoteen, sanoi toinen, talossa viimeksi palvellut nainen. — Jos mainitsikaan pesemisestä, niin heti pani vastaan. Sillan niskapuut kuuluivat lahoavan.
— Osasi se isäntä vainaja säästää puitaankin.
— Jopa osasi. Ei tietänyt, että oman arkkunsa lautapuun kaatoi viimeksi.
— Siitäkö puusta se arkku tehtiin? kysyi Kustaava.
— Siitä, selitti toinen. — Se oli ruvennut kallistumaan pellon aidan päälle, ja ettei puu särkisi aitaa, oli ponnistanut niin viime tinkaan vastaan, että alkoi tulla verta suun ja sierainten kautta ja oli ollut vähällä rutistua puun alle. Pääsi kuitenkin omin apuinsa pihaan, mutta kuolemahan siitä viimein tuli. Ja kyllä siinä ei enää kuollessaan ollut verta monta tippaa. Enin osa oli juossut sinne kannon juurelle ja viimeinen vähitellen sairastamisen aikana.
Sillä aikaa kun naiset pesivät huoneita ja juttelivat vainajan kuolemasta ja ominaisuuksista, olivat Veerti ja Ville menossa naapuritaloihin astioita lainaamaan.
Otto jäi kotiin vaaniskelemaan, ettei kukaan koskettelisi isän tavaroita. Ja tuskinpa olisi vanhempi veli häntä ottanutkaan mukaansa, sillä isä oli ennättänyt eläessään opastaa pitämään huolta siitäkin, ettei Veerti aja hevosella juosten. Nytkin se katseli jäälle, jossa toiset menivät, ja nähdessään hevosen juoksevan vänisi vanhalta muistilta: "Kyllä minä sanon…"
Matkatoveriansa ilahuttaakseen ajoikin Veerti tavallista kovemmin ja kyseli: