Ville ei osannut tähän sanoa sitä eikä tätä. Hänen huomionsa kiintyi riiheen, jossa kuuli kuolleen olevan. Nämä, kuollut ja viulu, olivat hänelle käsittämättömiä ihme-asioita. Viulua hän kuvitteli mielessään pitkäksi ja hoikaksi kuin putkipilli, jonka oli kuullut soivan ja itsekin soittanut. Veertin päreviulu oli jo mielestä unohtunut.
Heillä oli kelkka kukkurana koivun varpuja ja alkoivat vetää vastamäkeä pihaan. Riihen kohdalle päästyä kysyi Ville:
— Näitkö sinä isäsi kuoleman?
— Näinhän minä, vastasi toinen.
— Mitenkä se kuoli?
— Se vain herkesi huokumasta.
— Entä sitten?
— Sitten haettiin mökin Ulla mummu pesemään ja vietiin riiheen.
Veerti antoi nämä selitykset yhtä reippaalla äänellä kuin viulustakin kertoessaan. Ville olisi toivonut kuulevansa tuvan ruskamisesta, ja mihin sielu joutui, mutta ei osannut enää kysellä.