— Tule tupaan lämmittelemään, hän kehoitti.
— Ei minun ole kylmä, urahti Ville.
— Vaikkapa ei olisikaan.
— En minä.
— Miksikä et?
— Siellä kenties kyselevät isää, ilmaisi Ville esteensä.
Veertille uudistui vanha muisto: kätkyestä nostaminen ja äidin nuhteet, jotka eivät koskaan unohtuneet. Hän ymmärsi nyt Villen estelyn ja sanoi viihdytellen:
— No, jää sitten tänne, minä koetan joutua kiireesti.
Kohta toivatkin talon tyttäret rekeen suuren kahvipannun ja alkoivat houkutella Villeä huoneeseen. Tämä piiloutui vain turkin kauluksen suojaan eikä olisi näyttänyt silmiään.
— Sinäpä taidat olla kovin ujo, puhelivat tyttäret ja kaivoivat Villen kasvoja näkyviin.